torstai 24. tammikuuta 2013

Raidat.

Ajatellaan positiivisesti: nytpä ei ainakaan tarvitse edes miettiä mitään juoksunpyrähdyksiä tai kaulaanhypähtämisiä, Helena tuumi vaappuessaan puistoon. Pikkukivet pistelivät tottumattomia paljaita jalkapohjia todella kipeästi, ja vääntynyttä nilkkaakin viilsi joka askeleella.

He olivat sopineet näkevänsä kirkon edessä olevilla penkeillä. Ne olivat onneksi ihan siinä päässä puistoa, mistä Helena lähestyi.

Hän näki jo kaukaa, ettei penkeillä ollut ketään. Ei ketään istumassa, ei ketään seisoskelemassa lähistöllä, ei ketään käveleskelemässä ympäriinsä etsivän näköisenä. Koko puistossa ei itse asiassa ollut kuin yksi kiireisen näköinen koiranulkoiluttaja ja yksi äiti kahden leikki-ikäisen tenavan kanssa.

Helena rojahti penkille istumaan ja pyyhki katseellaan puiston kauttaaltaan läpi vielä kertaalleen. Mutta siellä ei kertakaikkiaan ollut ketään, joka olisi edes etäisesti saattanut olla Harry. Kirkontornin kello kertoi, että hän oli hieman yli puoli tuntia myöhässä.

Olihan se toki tosi räikeä myöhästyminen, mutta oliko se tosiaan niin pitkä aika, että toinen oli saanut tarpeekseen ja häipynyt? Soittamatta edes perään? Oliko mies vain jänistänyt? Tai luullut hänen jänistäneen?

Äkkiä Helena muisti laukkuun lauenneen vesipullon. Ehkä mies olikin yrittänyt soittaa, mutta hänen puhelimensa ei vain toiminut! Hän kaiveli kännykän laukun pohjalta, pyyhkäisi sitä hameensa helmaan ja soitti ensimmäiseen numeroon, joka mieleen tuli.

Puhelin hälytti. Mirja vastasi iloisella moikalla.

Puhelin siis toimi. Mies ei ollut soittanut. Mies ei ollut odottanut. Jos nyt oli koskaan edes paikalle tullutkaan.

Äkkiä kaikki päivän vastoinkäymiset vyöryivät päälle kuin hyökyaalto, täysin hallitsemattomana, lohduttomana itkuna. Kun Helena avasi suunsa, sanat valuivat sekavana märkänä suolaisena ryöppynä kännykkään.

- Mirja mä oon kirkkopuistossa ja mulle on tehty oharit kun mä myöhästyin kun kaikki on mennyt ihan pieleen ja mun kenkä on rikki ja nilkka nyrjähtänyt ja laukussa vettä ja voisitsä tulla hakeen mut täältä kotiin?

Mirja ei kysynyt yhtään kysymystä. Sanoi vain voi sua ja menee vartti ja sulki puhelimen. Ilmaantui vartin kuluttua penkille, halasi lämpimästi ja sanoi uudestaan voi sua. Silitti tukkaa ja talutti autolle. Mirja saattoi välillä räpättää kuin liipasin pohjaan jumittunut konekivääri, mutta kyllä hän tarpeen tullen tunnisti myös ne hetket, joina kuului olla hiljaa. Yksi niistä monista piirteistä, jotka tekivät hänestä tosiystävän.

He lähtivät ajamaan hiljaisuuden vallitessa. Sekavat ajatukset vilisivät Helenan päässä. Hän ei pystynyt jalostamaan niistä yhtäkään järkevää lausetta, joten hän tuijotti vain ikkunasta ulos turtana ja jäykkänä - vähän kuin sellainen jääveistos, joista ystävä oli aamulla tohkeillut. Ykskaks hän havahtui ja hätkähti itsekin kuullessaan äänensä sanovan:

- Hei Ruutulippubaari! Pysäytä, mä meen jumalauta sinne ja vedän Arton seurana pääni täyteen!

Mirja pysäköi kadunvarteen ja kääntyi Helenaan päin. Hän jätti kysymättä, kuka Arto oikein oli, mutta sen sijaan hän pyyhkäisi lempeästi ystävänsä poskea ja huomautti:

- Kuule mitäs jos jätettäis se baarikeikka vähän myöhemmälle. Meinaan ku sulla ei oo niitä kenkiäkään, ja lisäksi sun ripsarit on levinneet aika kuninkaallisesti. Näkisitpä mitkä raidat sulla on naamassa, ihan täys seepra...

Ei kommentteja: