torstai 3. tammikuuta 2013

Sydän.

Hän kietaisi aamutakin ylleen, tassutteli keittiöön, napsautti vedenkeittimen päälle ja teki itselleen juustovoileivän. Hän kaatoi teen lempimukiinsa, tavalliseen valkoiseen mukiin, jonka kyljessä oli tyylitelty aniliininpunainen sydän. Hän oli saanut sen mukin lahjaksi rakkaalta ystävältä, ihan ilman mitään erityistä syytä.

Sellaiset lahjat ovat kaikkein jännittävimpiä, jotka annetaan yllättäen, ikään kuin tyhjästä. Ne kertovat siitä, että lahjan antaja on ajatellut saajaa ihan spontaanisti, vapaaehtoisesti. Syntymäpäivä, joulu, ystävänpäivä ja muut vastaavat ovat toki kelpo tilaisuuksia antaa lahjoja, mutta tietty velvollisuudentunnehan niissä lahjoissa aina seuraa mukana. Muuten vain annetut lahjat ovat vapaita kaikesta turhasta kuormasta.

Siksi varmaan juuri tästä mukista tee maistuu aina parhaimmalle, hän ajatteli hymyillen. Päivä, joka alkaa sydänkupista juodulla teellä, ei koskaan voi olla läpeensä paha päivä.

Eikä tämä päivä varsinkaan. Tänään oli aivan erityinen päivä. Hänen hymynsä syveni vielä asteen kirkkaammaksi, kun hän muisti sen. Hän nosti leipälautasen ja teekupin pöydän reunalle ja suuntasi peseytymään ja pukeutumaan.

Kuului ontto kolahdus, kun kuppi osui lattiaan.

Hän kääntyi ja jähmettyi katsomaan kupin putoamista. Hetken aikaa näytti siltä, että se säilyisi ehjänä, pompahtaisi vain kuin superpallo. Hän ei ymmärtänyt, mikseivät hänen jalkansa vieneet häntä nappaamaan sitä niin nopeasti kuin hänen aivonsa käskivät. Hän vain jähmettyi seuraamaan katseellaan, kuinka kuppi lopulta hajosi kilahtaen kolmeksi isommaksi ja lukemattomiksi pienemmiksi palasiksi.

No voi sentään, siinä meni lempikuppi sitten, hän ajatteli. Mutta esinehän se vain oli, tavallinen valkoinen posliinimuki. Marketista voisi ostaa uuden. Ajan mittaan varmasti alkuperäisen tunnearvo siirtyisi siihen uuteenkin ja tee alkaisi maistua yhtä hyvältä siitäkin juotuna. Juuri tänä päivänä hänen mielensä ei pahoittuisi yhdestä särkyneestä teekupista.

Hän otti harjan ja rikkalapion ja lakaisi sirpaleet pois. Kuin salaa itseltään hän huokaisi tavallista syvempään kaataessaan sirpaleita roska-astiaan. Ja vaikka hän ei sitä myöntänytkään, se huokaus värisi aika lailla.

2 kommenttia:

Neo kirjoitti...

Ei lempimukia ja sen tunnearvoa voi korvata. Mutta ainahan voi yrittää.

Kivasti tartuttu aiheeseen. Jos tämä olisi facebook, painaisin tykkää. :)

Careliana kirjoitti...

Kiva kun kommentoit, Neo!

Totta kyllä, ja vähän oikeastaan hassuakin, miten sitä voikin kiintyä esineisiin. Jokaisella on varmaan ne omat "sydänmukinsa".

Hmmm, eikös bloggerissakin olisi sellainen tykkää-nappi, jonka voisi blogipohjaan lisätä. Näinköhän saisin aikaiseksi oikein asentaa sellaisen...