sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Ympyrä.

Hän kääntyi katsomaan viereensä istahtanutta miestä. Parin sekunnin ajan hänen aivonsa joutuivat kelaamaan eletyn elämän kohtausvalikkoa, ennen kuin hän tunnisti miehen.

- Arto, johan on tosiaan! Siitä on tosi kauan kun ollaan viimeksi nähty, mitä sulle nykyään kuuluu?

Arto oli ollut hänen luokkatoverinsa lukiossa. Se klassinen "todennäköisin menestyjä" -tyyppi, sellainen joka amerikkalaisissa teinisarjoissa kruunattaisiin tanssiaisten kuninkaaksi. Poika, joka sai rauhassa kerätä kymppejä todistukseensa kärsimättä hikipingon maineesta, koska hän oli myös urheilullinen ja muutenkin menevä, riekkui bileissä siinä kun muutkin ja teki penkkareissa roisia pilaa opettajista. Ja tietenkin hän oli ah! niin komeakin. Kaikki tytöhän häneen olivat enemmän tai vähemmän ihastuneita - Helenakin.

- No mähän luin sitten itseni dippainssiksi. Softaa, siis ohjelmistotekniikkaa.

No sepä ei yllättänyt. Niihin aikoihinhan IT-kupla oli pulleimmillaan, tietenkin Arto oli valinnut trendikkään ja nousujohteisen alan.

Jostain syystä Arto keskeytti kertomuksensa hetkeksi, varmaan miettiäkseen, kuinka tiivistäisi pitkän ja nousujohteisen uransa lyhyeen bussimatkaan sopivaksi versioksi. Helena tarkasteli puolisalaa, kuinka vuodet olivat miestä kohdelleet. Hiusraja oli hieman vetäytynyt, mutta vyötäröllä ei näkynyt ylimääräisiä elintasokerrostumia. Vaatteet olivat siistit joskin hyvin tavanomaiset - ei Armanin pukua ja kiiltonahkakenkiä. Eikä ilmeisestikään sitten myöskään Mersua, kun mies kerran bussissa istui. Tai ehkä hänenkin autonsa oli rikki, kuten lahjatavarakaupan naisen, ja hänelläkin oli Harryn puhelinnumero nahkarotsinsa taskussa. Helena hymähti ajatuksilleen. Hänen mielensä tuntui liikkuvan tänä päivänä hyvin yksioikoisia reittejä.

- Niin, sitten valmistumisen jälkeen mä olin parissakin eri firmassa, Nokiallakin vähän aikaa. Pisimmän aikaa sellasessa aika pienessä konsulttifirmassa. Kyllä sitä duunia riitti, voi jumalauta mitä laakaliitoa se oli...

Taas pieni tauko.

- ...mut sit multa tiäkkö petti selkä. Ei vaan pystyny siihen istumatyöhön enää, ei mitenkään. Mä oon nyt sit jonkin aikaa ollu pois duunista, yrittäny kuntouttaa itteeni, mut kyl mä harkitsen jo jotain ihan uutta uraaki... koulunpenkille palaamista niinku.

Mies naurahti kuin keventääkseen juuri kertomaansa ikävämmänpuoleista käännettä tarinassaan. Sitten hän käänsi asentoaan vielä enemmän Helenaan päin.

- Entäs sä?

- Mä oon mainostoimistossa, Helena vastasi hymyillen. Klassinen luokkakokous-efekti. Siinä hän istui, bussissa luokan komeimman pojan vieressä, ja tuntui ihan luonnolliselta esittää asia noin. Jättää tarkentamatta, että hän ei suinkaan ollut AD tai copy vaan toimistosihteeri, suomeksi sanottuna sellainen yleisnaisjuntunen.

- Wau, varmaan huippuu työskennellä sellasessa tosi luovassa ja hektisessä ilmapiirissä!

Hän oli tehnyt tyyppiin vaikutuksen. Nyt varsinkaan ei voinut enää sortua selittelemään mitään. Hän nyökytteli ja hymyili entistä leveämmin. Eikähän hän sitä paitsi mitenkään valehdellut, kiva duunipaikka se olikin.

- Sä oot varmaan nytkin menossa johonki tärkeään asiakastapaamiseen? Sääli, mä mietin et oisin voinu pyytää sua vaik seuraksi yhdelle tohon Ruutulippubaariin, mä aina sillon tällön käyn siellä aikani kuluks. Tosin en mä kyl olis pystyny oikein tarjoomaan ku on näin kuntoutuksen aikana vähän noi finanssit tiukilla...

Ykskaks Helena tajusi, mikä kuviossa mätti. Miehen tuoksu. Arto ei tuoksunut menestyjältä, ei edes väliaikaisesti oravanpyörästä loikanneelta menestyjältä. Hän ei tuoksunut kalliilta partavedeltä, ei edes tavalliselta suihkusaippualta ja hiusgeeliltä. Itse asiassa hän tuoksui hieman ummehtuneelta ilmalta ja sisällä poltetulta tupakalta. Hieman pidempi katse miehen kasvoihin paljasti, että leuasta pisti esiin epämääräinen sänki ja silmät vetistivät. Eikä hengityskään tuoksunut piparmintulta.

Mies sai hänen katseestaan kiinni ja näki hänen näkevän sen: ei häneltä ollut tainnutkaan selkä pettää, vaan pikemminkin se henkinen selkäranka. Missä kohtaa tarinaa tämä sitten olikaan tapahtunut, ja mikä osa tarinasta ylipäätään itse asiassa olikaan totta, eipä sillä oikeastaan ollut mitään väliä. Nyt mies istui siinä, tärisevät kädet nahkarotsin helmaa näpräten, ja kautta rantain melko suorin sanoin kerjäsi häneltä olutrahaa.

Tuo varma menestyjä, jonka kanssa hän olisi aikanaan riemusta kiljuen lähtenyt kaljalle vaikka siltä istumalta kesken matikantunnin.

- Joo, sori, on tosiaan menoo sovittuna. Joskus toiste sitte ehkä.

Siinä taas yksi ympyrä sulkeutui.

* * *

Aika pitkän ja hieman kiemuraisen aasinsillan kautta tämä juttu itse asiassa sivuaa myös Pakinaperjantain viikon aihetta.

6 kommenttia:

Deme kirjoitti...

Saippuakuplat ovat kauniita, mutta kaikki ne puhkeavat ennemmin tai myöhemmin.

arleena kirjoitti...

Ammattiaikojahan Arto oli, aivan tyypillinen aikoja ja aikoja, mutta ei päässyt kuitenkaan sinne mihin opiskeluaikana kaikki kuvittelivat.
Kantti ei kestänyt, niin käy paineiden ja tavoitteiden alla kovin monelle.
Hyvä pakina.

viivojaveteen kirjoitti...

Monelle käy näin. Kiitettävät voi vaihtua eläkkeeseen eikä suosio kannakaan.

Careliana kirjoitti...

Kiitos kommenteista! Niinhän se elämä kulkee ja kuljettaa, harva sitä koulun päättäessään tietää yhtään mitään siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan (vaikka aika monet kyllä taitavat siinä iässä luulla tietävänsä, ihan kaiken ihan kaikesta).

Saippuakuplat tosiaan ovat kauniita, ja vanhan tutun tavatessamme me usein tunnemme kiusausta puhaltaa näytille juuri sellaisen kuplan elämästämme - ehkä toivomme, että tiet siitä taas erkanevat, ennen kuin se kupla ehtii puhjeta?

Hymyilevä eläkeläinen kirjoitti...

Tämä yhteiskunta on niin mahdottoman yksiulotteinen, että se rakentuu kokonaan rahan kalastamiselle. Ihmisen on pakko juosta oravanpyörässä, jossa hän uupuu. Luulenpa, että Artolla on vielä paljon sanottavaa, kun se tuosta hiukan tokkuuntuu, mutta tästä Helenasta tuskin tulee muuta kuin pikkusieluinen lähiörouva, joka ei uskalla edes aikoa.

Careliana kirjoitti...

Tai sitten on sekin mahdollisuus, että toinen on hamunnut liikoja - juurikin sitä rahaa, valtaa, mitä nyt ikinä - ja sortunut matkalla, antanut periksi eikä enää välitä yrittää yhtään mitään. Kun taas toinen on tyytyväinen omaan ehkä vähän vaatimattomampaankin elämäänsä (vaikka vieraan kohdatessaan pyrkiikin esittämään sen hieman säihkyvämmässä valossa). Kumpi sitten onkaan kumpi ja kumpi onkaan onnellisempi vaiko onko kumpikaan.