keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Epilogi

Helena sulki silmänsä hetkeksi ja hengitti syvään. Tänään, hän ajatteli, on suuri päivä. Tänään on minun päiväni.

Joka päivä on tärkeä päivä. Tyhjiä päiviä ei olekaan. Jokainen päivä on uusi askel elämän polulla, halusi sen ottaa tai ei.

Hän veti verhot sivuun, avasi silmänsä mahdollisimman suuriksi ja hengitti. Hän halusi painaa jokaisen aistinsa muistiin, miltä taivas näytti juuri tänä päivänä.

Puhelin soi. Soittaja oli Mirja.

- Hei arvaa mitä, mä oon tässä ihan sun kämpän nurkilla, aattelin poiketa aamuteellä, mut arvaa mitä mä just huomasin! Tää ihana lahjatavarakauppa avataan tänään uudestaan! Muistaksä, tää mikä on tässä bussipysäkin takana, missä oli niitä ihania aurinkoserviettejä, mitä mä aattelin sinne häihin. Mä ehdin jo huolestua, etten mä saakaan niitä sinne, mut toivottavasti niitä olis täällä vielä. Voi että, toivottavasti tää on yhtä ihana paikka kuin ennenkin, oli se kyllä aika hurja juttu mitä sille omistajalle tapahtu, kukahan tän on nyt ostanu...

Mirjan puhetulva katkesi, kun kaupan ovi avautui. Siinä he seisoivat toisiaan tuijottaen, toinen tyrmistyksestä suu auki loksahtaneena ja toinen riemullisesti virnistäen.

- SINÄ?!?

- Jep, minä. Tuu sisään, saat kunnian olla mun eka asiakas. Ja tietenki mulla on sulle niitä lautasliinoja, enkä mä niistä mitään maksua huoli, saat häälahjaks jo näin ennakkoon!

Oli kulunut melkein vuosi siitä käsittämättömien sattumien täyttämästä päivästä, jona Helena oli suunnitellut järjestävänsä Mirjalle hieman toisenlaisen yllätyksen, esittelevänsä miesystävänsä. Nyt, kun häät olivatkin jo melkein käsillä, hän pystyi yllättämään ystävänsä vielä monin verroin tehokkaammin.

Koko se Harry-episodi, silmitön ihastuminen, pohjaton pettyminen, suunnaton järkytys ihastuksen paljastuttua huijariksi ja lopulta typerryttävä helpotus oman täpärän pelastumisen johdosta, oli vaikuttanut häneen erittäin voimakkaasti. Hän oli ottanut ylimääräistä vapaata töistä ja lähestulkoon erakoitunut joksikin aikaa pyörittelemään asioita mielessään. Niinä viikkoina se ajatus oli kypsynyt ja muuttunut lopulta ratkaisuksi. Paljon työtä, selvittelyä ja valmistelua oli tarvittu, ennen kuin suunnitelmista oli edetty todelliseen toteutukseen, mutta lopulta tähän oli päästy.

Hän oli tuntenut olevansa melkein kuin velkaa omasta onnekkaasta selviytymisestään, ei pelkästään kaikkensa menettäneelle pikkupuodin omistajalle vaan kaikille muillekin naisille, joita se kusipääsika oli huijannut.

Hän oli myös jo jonkin aikaa ollut jossain määrin turhautunut monotoniseen työhönsä.

Niinpä hän oli lopulta astellut pankkineuvojan pakeille, lunastanut isän perinnöksi jättämän osakerahaston (sekö lie Harryä hänessä oli kiinnostanutkin, suhteellisen vaatimaton säästösalkku?), neuvotellut loppusummalle lainan, irtisanoutunut työpaikastaan ja ostaa pamauttanut sen ihanan lahjatavarapuodin jäljellä olevine varastoineen.

Tämän kaiken hän kertoi Mirjalle, joka kierteli myymälää silmät loistaen, vähän kaikkia esineitä hypistellen. Tarina keskeytyi, kun ovi kävi uudelleen. Mirja hätkähti huomatessaan, että sisään tuli mies omilla avaimillaan. Hän katsoi Helenaa kulmakarvat koholla sen näköisenä, että jos seuraavaksi tulisi kihlausilmoitus, hän saattaisi pudottaa jonkin posliiniesineen lattialle.

- No moi Arto, tervetuloa töihin! Helena huikkasi miehelle iloisesti ja kääntyi sitten selittämään Mirjalle:
- Tää on Arto, mun vanha luokkakaveri lukiosta. Me tavattiin sattumalta bussissa ja mä kuulin, et Arto oli väliaikaisesti töitä vailla...

Niin, allekirjoitettuaan kauppakirjat ja tasattuaan parin päivän ajan hengitystään Helena oli noussut bussiin, ajanut Ruutulippubaariin ja istahtanut Arton pöytään kahden oluttuopin kanssa. Muutamaa tuoppia myöhemmin Arto oli kertonut hänelle todellisen tilanteensa, sen kuinka alati kiihtyvässä ja kiristyvässä oravanpyörässä juokseminen oli käynyt hänelle liian ahdistavaksi ja kuinka hän lopulta oli vain pudonnut kertarysäyksellä pois, saanut lopputilin kouraansa satojen muiden tuotannollisesti ja taloudellisesti tarpeettomien mukana ja jäänytkin sitten maahan makaamaan jaksamatta etsiä enää uutta pyörää jossa ravata. Arto oli myös paljastanut haaveilevansa jostain aivan toisenlaisesta elämäntavasta, käsillä tekemisestä ja pienistä elämänkuvioista.

- ...niin sitten mä muistin, miten jännän vaikutelman se teki muhun itseeni, kun tällaisessa paikassa olikin miesmyyjä. Joten mä kysyin Artoa tähän mukaan. Arto on muuten itse tehnyt noi naulakot tossa, ja noi pannunaluset.

Mirja halasi ystäväänsä lujasti. Sanoi voi sua, sillä lailla lempeästi ja ylpeästi, ei tainnut muutakaan keksiä.


* * *  * * *  * * *

Lupailin aikaisemmissa kommenteissani postata tämän koko tammikuutarinan puhtaaksikirjoitettuna. Nyt kun se on valmis - annoin sille muuten nimeksi Sattumankauppa -, huomaan, että turhista löysistä aineksista putsattunakin tekstiä on yli 20 sivua. Enpä usko, että kukaan niin pitkää tekstiä jaksaisi näytöstä lukea.

Tämä on pisin kirjoittamani novelli. Olen vilpittömän yllättynyt siitä, kuinka runsaasti tekstiä lopulta kertyikin ja kuinka helppoa "massan" kerryttäminen päivittäisten sanojen ympärille oli! Ja lopputulokseenkin olen yllättävän tyytyväinen. Itse kyllä maistan tässä vähän turhasti Anni Polvaa ja Tuija Lehtistä, jotka toki ovatkin ehkä suurimpia kirjailijaesikuviani nimenomaan sujuvan tekstinkuljetuksensa ansiosta - mutta ensimmäiseksi tämän kokoluokan tarinaksi tämä ei ehkä sittenkään ole pöllömpi. Ties vaikka näitä vielä joskus syntyisi lisääkin!

Kiitokset siis vielä kerran Neolle ja kaikille muille tarina päivässä -kirjoittajille inspiraatiosta, tämä on ollut huisin antoisa kokemus! Tällä haavaa jään vain seurailemaan muiden tarinoita ja palaan omissa kirjoitelmissani vanhaan tuttuun erittäin satunnaiseen tahtiin, mutta kukapa tietää, vaikka vielä jossain kuussa ottaisin uusiksi.

2 kommenttia:

Johanna kirjoitti...

Nyt vasta luin tarinan loppuun. Todella hieno, kiitos tästä!

Careliana kirjoitti...

Oi, kiitos (siitä että luit ja siitä että kehuit)!