lauantai 30. maaliskuuta 2013

Aurinko nousee

Aurinko nousee pilvienkin takana
vaikket näe, vaikket tunne
voit uskoa
koska tiedät

Sulje silmät, älä sydäntä
näe mitä tunnet
uskalla uskoa
vaikket tiedä

* * *
Runotorstaissa on haasteena kirjoittaa avainsana rivien väliin.

Tekisi mieleni selitellä vähän, mutta en kuitenkaan rupea. Runo on juuri niin kuin lukija sen lukee.

lauantai 23. maaliskuuta 2013

Mittarinlukija

Teija ja Martti olivat olleet naimisissa jo kolmisenkymmentä vuotta. Yhteiselo sujui mukavasti ja mutkattomasti, arki rullasi eikä suurempia riidanaiheitakaan noussut esiin. Terveyttä ja virkeyttä riitti, ja lapsetkin pärjäsivät hyvin jo omillaan.

Vällyjen välissä meininki oli vain käynyt ajan mittaan sangen raukeaksi ja rutinoituneeksi. Teija oli monista naistenlehdistä ja nettipalstoilta lukenut, että niin kävi useimmille ja se oli vääjäämätöntä, ellei sitä itse estänyt. Itse piti tarttua toimeen ja järjestää lisämaustetta makuukammariin.

Niinpä eräänä iltana, kun he taas tuttuun tapaansa makoilivat sängyllä, mies urheilulehteä ja vaimo TV-kanavia selaillen, Teija otti asian puheeksi.

- Kuule kun mä oon vähän lueskellu... Että niinku tota seksielämää, sitä vois yrittää jotenkin piristää, vai mitä tykkäät?

Martti ynähti yksimielisyyden merkiksi ja käänsi lehden sivua. Teijan poskille hiipi hento punastus, kun hän uskaltautui kertomaan ehdotuksensa:

- Niin no mä just luin että yks tapa vois olla sellanen niinku roolileikki, tiedätsä? Että mä olisin vaikka niinku yksinäinen ja halukas kotirouva ja sä olisit mittarinlukija, joka tulee taloon...

Martti laski lehden käsistään ja loi vaimoonsa pitkän katseen.

- Onkohan sulta nyt hei toi todellisuudentaju karannut ihan tyystin? Eihän nykyään ole mitään mittarinlukijoita, kaikki mittarithan luetaan etänä!

* * *

Pakinaperjantai #328.

torstai 21. maaliskuuta 2013

Kotkot

Ai mistäkö tulee pikkuinen tipu?
No kanassa, katsos, on salainen vipu
Siitä kun painaa niin kuin tilattuna
putkahtaa kanasta maailmaan muna

Sitten sen kanan täytyy sen munan päällä istua
Siinä voi mennä aikaa, ei kannata lannistua
Ennen pitkää rasahtaa rikki munan kuori
ja sieltä esiin putkahtaa kananpoika nuori

Mut herkkumunaa suklaista
on ihan turha hautoa
Ei sieltä mitään kuoriudu
Siis kääreistä eroon suoriudu
ja nappaa suuhun herkkupalat
nyt kun jo tiedät tipujen salat!

* * *

Runotorstaissa loruillaan tällä viikolla lapsenmielisesti tipuista.

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Merimies

Minä olen kuin valas. Vaikka hengitän ilmaa, en pysty olemaan maalla.

Ensiavun ovet lensivät kolahtaen auki. Sisään työntyivät pyöräpaarit, joilla makasi vanha mies ja hänen päällään kykki nelinkontin ensihoitaja. Miehen tahdoton ruumis nytkähteli rytmikkäästi sydänhieronnan tahdissa. Hänen likainen, ryppyinen paitansa oli revitty rinnasta auki.

Paarien perässä sisään asteli hämmentynyt nainen. Hän ei tiedostanut askeleitaan, hänen katseensa kohdistui tyhjään. Kädessään hän puristi vanhan miehen nuhjaantunutta takkia.

Horisontti on aina olemassa. Se on kaikkialla. Kaikki muu voi olla harhaa, mutta horisontti on aina totta.

Paikalle juoksi lääkäreitä. Ensihoitajat latelivat heille miehen elintoimintoja samalla, kun paareja juoksutettiin toimenpidehuoneeseen. Yksi vastaanoton sairaanhoitajista huomasi naisen ja ohjasi hänet lempeästi seinän viereen istumaan. Hän rutisti miehen takin pieneksi mytyksi syliinsä.

Ihmiset juonittelevat ja kantavat kaunaa. Meren raivo on ehdoton, mutta myrskyllä on aina alku ja loppu. 

Poliklinikka eli elämäänsä. Hoitajat liikuskelivat ympäriinsä terveyssandaalit kivilattiaa vasten naristen. Puhelin soi silloin tällöin. Ensihoitajat pakkautuivat takaisin ambulanssiinsa. Nainen käänsi silmänsä kohti toimenpidehuoneen ovea, joka huojahteli hieman ilmavirrassa.

Minä en koskaan oppinut ymmärtämään ihmisiä. Ihmisten sääntöjä ja käskyjä ja pakkoja. Ja pelejä. Kaikki on aina peliä, ja kaikilla peleillä on omat sääntönsä, ja niitä minä en koskaan opi.

Toimenpidehuoneen ovi heilautti ulos narisevasandaalisen hoitajan ja otsaansa pyyhkivän lääkärin. He suuntasivat ensin vastaanottotiskille, lehteilivät kirjoitusalustaan ankkuroituja papereita, puhuivat ponnettomalla äänellä.

Lääkäri pyöräytti päällimmäisen paperin ankkurin yli takaisin paikalleen. Hoitaja suuntasi kohti seinänvieren tuoliriviä. Nainen alkoi oikoa takkimyttyä, silitti vuosien saatossa syntyneitä painaumia polviaan vasten käsillään auki.

- Olemme todella pahoillamme. Teimme kaikkemme, mutta valitettavasti elvytys ei tehonnut. Isänne menehtyi. Osanottomme.

Nainen kohdisti katseensa hoitajaan, ensimmäistä kertaa ensiapuun tulonsa jälkeen hän todella kohdisti katseensa johonkin.

- Ei hän ole isäni. En minä tunne häntä. Hän oli lyhistynyt puiston penkille, menin siihen ja soitin ambulanssin, ehdimme hetken jutella ennen kuin hän menetti tajuntansa. En minä tiedä edes hänen nimeään.

Sairaanhoitaja vinkkasi lääkärin paikalle ja näytti hämmentyneeltä, hieman nololtakin. Kukaan ei ollut kysellyt saattajan henkilöllisyyttä, kukaan ei ollut varmistunut hänen oikeudestaan saada potilaaseen - vainajaan - liittyvää tietoa. Kaikki olivat keskittyneet pelastamaan vanhaa miestä.

Hoitaja ja lääkäri pahoittelivat tilannetta, nostivat naisen sylistä lattialle pudonneen takin ja kääntyivät kohti vastaanottotiskiä kopeloiden takin taskuja löytääkseen rahapussin tai muita todisteita vanhan miehen henkilöllisyydestä. Nainen nousi, hän tunsi jalkansa jälleen. Hänen täytyi puhua hoitajan ja lääkärin valkoisten työtakkien selkämyksille.

- Hän sanoi, ettei hänellä ole perhettä. Hän on vanha merimies, hän pyysi että hänen tuhkansa laskettaisiin mereen.

* * *

Pakinaperjantain haaste 327.


torstai 14. maaliskuuta 2013

Metsä on ketun vessa

Unessa uin saukkojen kanssa
kärpänen heräsi lesken lehdeltä
ja tuija oli kartio
eikä design á la rusakko

Moni muu eläin on sutta todellisempi uhka ihmiselle
metsä on ketun vessa
oletko sinä mies
vai marjanpoimija?


* * *

Runotorstain 278. haaste.

Ahtaaja

Jesse työnsi jalkansa opon pöydän alle ja tuijotti uhmakkaasti huoneen nurkassa nököttävää sateenvarjotelinettä. Samapa tuo kai, missä sitä aikaansa tuhlasi.

- Niin kun sulla on näitä poissaoloja taas kertynyt aika lailla... opo huokaisi. Varmaan ajatteli ihan samaa siitä ajan tuhlaamisesta.
- No kun ei kiinnosta niin ei vittu kiinnosta, Jesse murahti. Puolen vuoden päästä hän täyttäisi 16 vuotta, ja sen jälkeen ei opon tarvitsisi enää vaivata sen paremmin häntä kuin itseäänkään typerällä oppivelvollisuuspaskallaan.
- Tiedätkös, kun nykyään on sellainen juttu kuin nuorisotakuu? Niinku että taataan, että kaikki nuoret saavat edes jonkinlaisen opiskelu- tai harjoittelu- tai työpaikan ennen pitkää... Syrjäytymistä ehkäistään sillä lailla, katsos.

Ei jumalauta! Kun oppivelvollisuudesta päästään niin sitten ängetään jonkin helvetin takuun kanssa taas häiriköimään? Jesse pyöräytti silmiään, sateenvarjoteline heitti pienen voltin. Volttia saisivat heittää nekin kaiken maailman sossut sun muut tantat, jotka väen vängällä yrittivät potkia persuuksille. Oliko se nyt niin mahdotonta tajuta, että kaikilla ei vain ollut pienintäkään halua tai edes kykyä herätä joka helvetin aamu kukonpieremän aikaan notkumaan jossain pulpetissa ja pänttäämään jotain tappavan tylsiä opuksia, tai vastaavasti leimaamaan kellokorttia ja puskemaan niska limassa jotain paskaduunia paskapalkalla... Antaisivat olla ja syrjäytyä rauhassa, ketä se muka häiritsi jos yksi jantteri vietti loppuelämänsä tekemättä mitään. Tuskin siitä loppuelämästä sitä paitsi edes järin pitää tulisi.

Opo huokaisi taas ja käänsi tietokoneen näyttöä Jesseen päin.
- No mä ajattelin, että jos tehtäis sun kanssa tällanen ammatinvalintatesti kuitenkin. Jos siitä vaikka jotain osviittaa löytyis sulle jatkoa ajatellen...

Ammatinvalinta, voi elämä. Jesse laskeskeli, että nopeimmin hän pääsisi liukenemaan tilanteesta, jos leikkisi mukana ja vastaisi niihin testin kysymyksiin. Näkisipä opokin vihdoin viimein, ettei hänen taipumuksiaan, toiveitaan ja luonteenlaatuaan vastaavaa työtä vain ollut olemassakaan.

Ehdottomasti paljon ulkona oloa, ei missään tapauksessa pitkää koulutusta, ajoneuvoilla ajelua mielellään, ei asiakaspalvelua...

Kone käsitteli Jessen vastauksia hetken aikaa. Menipä varmaan mykäksi koko hieno systeemi näiden speksien edessä, Jesse ajatteli vahingoniloisena. Mutta sitten ruutuun läjähti tulos:

Ahtaaja, sopivuus 91 %.

Opokin näytti hieman hämmästyneeltä ylivoimaisen voittajan löytymisestä. Jesse kohotti kulmiaan ja nosti toista suupieltään hämmentyneenä.

- Ahtaaja?!? No siinäpä lause, jota ei vittu varmana oo kukaan ikinä suustaan päästäny: Mun unelma-ammattini on ahtaaja! Mitä tollanen ahtaaja edes tekee?
- Ahtaajat lastaavat ja purkavat laivoja satamissa, sehän on tosi tärkeää työtä ihan koko yhteiskunnan rattaiden pyörimistä ajatellen, opo selitti. - Tässä on linkki, mistä voit lukea lisää, mä laitan sen sulle sähköpostiin...

Jesse pyöräytti vielä kerran silmiään, nousi tuoli kolisten ja paineli matkoihinsa. Tulipahan taas käytyä, ihan koulussa sisällä asti.

Ostarille kävellessään Jesse huomasi askeltensa hidastuvan ja aivojensa työstävän ruudulla nököttänyttä sanaa. Ahtaaja... Ei hän todellakaan ollut mitään herätystä kokenut, eivät ne tulevaisuudensuunnitelmat ja -näkymät juurikaan kirkkaammiksi olleet moisesta muuttuneet. Ei hän välttämättä katsoisi sitä opon lähettämää linkkiä edes. Eikä hän välttämättä huomennakaan menisi kouluun, ainakaan ruokalaa syvemmälle.

Mutta jossain takaraivossa tuikahti pienenpieni väläyksenpoikanen. Että oikeasti maailmassa oli sellaisiakin duuneja, jotka - edes paperilla - soveltuivat hänen kaltaisilleen? Että kun systeemiin syötti tympeimmät mahdolliset reunaehdot, mitä kuvitella saattoi, saikin tulokseksi ihan järjelliseltä kuulostavaa hommaa? Ahtaaja-rahtaaja-mahtaaja, olisiko maailmassa tosiaan jotain, mitä hänkin viitsisi ja voisi tehdä?

Loppujen lopuksi se ostarilla notkuminen tai nettivideoiden tuijottaminen päivästä toiseen oli kyllä pidemmän päälle aika tympeää touhua sekin.

* * *
Pakinaperjantaissa on kohta jo uusi haaste käsillä, mutta nyt vasta sain aikaiseksi kirjata ylös tämän turinan, joka mieleeni tuli haasteesta nro 326.

torstai 7. maaliskuuta 2013

BFF

Sinä toukokuisena päivänä
- kuinka en muista mikä viikonpäivä se oli? -
kohtasimme rautatieaseman hälinässä
Tärisimme kai kumpikin
toinen kauhusta, toinen innosta

Siitä päivästä on kohta kolmetoista vuotta
- mihin aika oikein menee? -
aika monta aamulenkkiä ja ylimääräistä lattianpesua
Jossain siinä matkalla
minusta tuli keski-ikäinen ja sinusta vanhus

Ja aina vain joka ikinen päivä
- silloinkin kun en jaksaisi uskoa -
nuo mantelisilmät, silkkikorvat ja lakunenä
todistavat ja muistuttavat:
Ikuista ystävyyttä on olemassa!





* * *
Klisheiseksi meni, mutta nyt ei kyllä muuta voinut, kun Runotorstaissa on aiheena ihmisen paras ystävä!