torstai 14. maaliskuuta 2013

Ahtaaja

Jesse työnsi jalkansa opon pöydän alle ja tuijotti uhmakkaasti huoneen nurkassa nököttävää sateenvarjotelinettä. Samapa tuo kai, missä sitä aikaansa tuhlasi.

- Niin kun sulla on näitä poissaoloja taas kertynyt aika lailla... opo huokaisi. Varmaan ajatteli ihan samaa siitä ajan tuhlaamisesta.
- No kun ei kiinnosta niin ei vittu kiinnosta, Jesse murahti. Puolen vuoden päästä hän täyttäisi 16 vuotta, ja sen jälkeen ei opon tarvitsisi enää vaivata sen paremmin häntä kuin itseäänkään typerällä oppivelvollisuuspaskallaan.
- Tiedätkös, kun nykyään on sellainen juttu kuin nuorisotakuu? Niinku että taataan, että kaikki nuoret saavat edes jonkinlaisen opiskelu- tai harjoittelu- tai työpaikan ennen pitkää... Syrjäytymistä ehkäistään sillä lailla, katsos.

Ei jumalauta! Kun oppivelvollisuudesta päästään niin sitten ängetään jonkin helvetin takuun kanssa taas häiriköimään? Jesse pyöräytti silmiään, sateenvarjoteline heitti pienen voltin. Volttia saisivat heittää nekin kaiken maailman sossut sun muut tantat, jotka väen vängällä yrittivät potkia persuuksille. Oliko se nyt niin mahdotonta tajuta, että kaikilla ei vain ollut pienintäkään halua tai edes kykyä herätä joka helvetin aamu kukonpieremän aikaan notkumaan jossain pulpetissa ja pänttäämään jotain tappavan tylsiä opuksia, tai vastaavasti leimaamaan kellokorttia ja puskemaan niska limassa jotain paskaduunia paskapalkalla... Antaisivat olla ja syrjäytyä rauhassa, ketä se muka häiritsi jos yksi jantteri vietti loppuelämänsä tekemättä mitään. Tuskin siitä loppuelämästä sitä paitsi edes järin pitää tulisi.

Opo huokaisi taas ja käänsi tietokoneen näyttöä Jesseen päin.
- No mä ajattelin, että jos tehtäis sun kanssa tällanen ammatinvalintatesti kuitenkin. Jos siitä vaikka jotain osviittaa löytyis sulle jatkoa ajatellen...

Ammatinvalinta, voi elämä. Jesse laskeskeli, että nopeimmin hän pääsisi liukenemaan tilanteesta, jos leikkisi mukana ja vastaisi niihin testin kysymyksiin. Näkisipä opokin vihdoin viimein, ettei hänen taipumuksiaan, toiveitaan ja luonteenlaatuaan vastaavaa työtä vain ollut olemassakaan.

Ehdottomasti paljon ulkona oloa, ei missään tapauksessa pitkää koulutusta, ajoneuvoilla ajelua mielellään, ei asiakaspalvelua...

Kone käsitteli Jessen vastauksia hetken aikaa. Menipä varmaan mykäksi koko hieno systeemi näiden speksien edessä, Jesse ajatteli vahingoniloisena. Mutta sitten ruutuun läjähti tulos:

Ahtaaja, sopivuus 91 %.

Opokin näytti hieman hämmästyneeltä ylivoimaisen voittajan löytymisestä. Jesse kohotti kulmiaan ja nosti toista suupieltään hämmentyneenä.

- Ahtaaja?!? No siinäpä lause, jota ei vittu varmana oo kukaan ikinä suustaan päästäny: Mun unelma-ammattini on ahtaaja! Mitä tollanen ahtaaja edes tekee?
- Ahtaajat lastaavat ja purkavat laivoja satamissa, sehän on tosi tärkeää työtä ihan koko yhteiskunnan rattaiden pyörimistä ajatellen, opo selitti. - Tässä on linkki, mistä voit lukea lisää, mä laitan sen sulle sähköpostiin...

Jesse pyöräytti vielä kerran silmiään, nousi tuoli kolisten ja paineli matkoihinsa. Tulipahan taas käytyä, ihan koulussa sisällä asti.

Ostarille kävellessään Jesse huomasi askeltensa hidastuvan ja aivojensa työstävän ruudulla nököttänyttä sanaa. Ahtaaja... Ei hän todellakaan ollut mitään herätystä kokenut, eivät ne tulevaisuudensuunnitelmat ja -näkymät juurikaan kirkkaammiksi olleet moisesta muuttuneet. Ei hän välttämättä katsoisi sitä opon lähettämää linkkiä edes. Eikä hän välttämättä huomennakaan menisi kouluun, ainakaan ruokalaa syvemmälle.

Mutta jossain takaraivossa tuikahti pienenpieni väläyksenpoikanen. Että oikeasti maailmassa oli sellaisiakin duuneja, jotka - edes paperilla - soveltuivat hänen kaltaisilleen? Että kun systeemiin syötti tympeimmät mahdolliset reunaehdot, mitä kuvitella saattoi, saikin tulokseksi ihan järjelliseltä kuulostavaa hommaa? Ahtaaja-rahtaaja-mahtaaja, olisiko maailmassa tosiaan jotain, mitä hänkin viitsisi ja voisi tehdä?

Loppujen lopuksi se ostarilla notkuminen tai nettivideoiden tuijottaminen päivästä toiseen oli kyllä pidemmän päälle aika tympeää touhua sekin.

* * *
Pakinaperjantaissa on kohta jo uusi haaste käsillä, mutta nyt vasta sain aikaiseksi kirjata ylös tämän turinan, joka mieleeni tuli haasteesta nro 326.

2 kommenttia:

Mrs B kirjoitti...

Tulipa elävästi mieleen kymmenen vuoden takainen työpaikka! Ysiluokkalaiset ovat juuri tuollaisia - hälläväliämämitäänenääikinäopiskelenvoitopopainuavittuun ;D

Careliana kirjoitti...

Kiitos, kiva jos tuntui autenttiselta!

Olen monesti ajatellut, että aika nuorena ja muutenkin sellaisessa erityisen myllertäväisessä vaiheessa pitää tehdä noita hyvinkin isoja ja kauaskantoisia valintoja. Mutta eiväthän ne onneksi kuitenkaan lopullisia ole, onhan sitä loppuelämä aikaa muuttaa mieltään sen suhteen, miksikä haluaakaan isona tulla.