sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Merimies

Minä olen kuin valas. Vaikka hengitän ilmaa, en pysty olemaan maalla.

Ensiavun ovet lensivät kolahtaen auki. Sisään työntyivät pyöräpaarit, joilla makasi vanha mies ja hänen päällään kykki nelinkontin ensihoitaja. Miehen tahdoton ruumis nytkähteli rytmikkäästi sydänhieronnan tahdissa. Hänen likainen, ryppyinen paitansa oli revitty rinnasta auki.

Paarien perässä sisään asteli hämmentynyt nainen. Hän ei tiedostanut askeleitaan, hänen katseensa kohdistui tyhjään. Kädessään hän puristi vanhan miehen nuhjaantunutta takkia.

Horisontti on aina olemassa. Se on kaikkialla. Kaikki muu voi olla harhaa, mutta horisontti on aina totta.

Paikalle juoksi lääkäreitä. Ensihoitajat latelivat heille miehen elintoimintoja samalla, kun paareja juoksutettiin toimenpidehuoneeseen. Yksi vastaanoton sairaanhoitajista huomasi naisen ja ohjasi hänet lempeästi seinän viereen istumaan. Hän rutisti miehen takin pieneksi mytyksi syliinsä.

Ihmiset juonittelevat ja kantavat kaunaa. Meren raivo on ehdoton, mutta myrskyllä on aina alku ja loppu. 

Poliklinikka eli elämäänsä. Hoitajat liikuskelivat ympäriinsä terveyssandaalit kivilattiaa vasten naristen. Puhelin soi silloin tällöin. Ensihoitajat pakkautuivat takaisin ambulanssiinsa. Nainen käänsi silmänsä kohti toimenpidehuoneen ovea, joka huojahteli hieman ilmavirrassa.

Minä en koskaan oppinut ymmärtämään ihmisiä. Ihmisten sääntöjä ja käskyjä ja pakkoja. Ja pelejä. Kaikki on aina peliä, ja kaikilla peleillä on omat sääntönsä, ja niitä minä en koskaan opi.

Toimenpidehuoneen ovi heilautti ulos narisevasandaalisen hoitajan ja otsaansa pyyhkivän lääkärin. He suuntasivat ensin vastaanottotiskille, lehteilivät kirjoitusalustaan ankkuroituja papereita, puhuivat ponnettomalla äänellä.

Lääkäri pyöräytti päällimmäisen paperin ankkurin yli takaisin paikalleen. Hoitaja suuntasi kohti seinänvieren tuoliriviä. Nainen alkoi oikoa takkimyttyä, silitti vuosien saatossa syntyneitä painaumia polviaan vasten käsillään auki.

- Olemme todella pahoillamme. Teimme kaikkemme, mutta valitettavasti elvytys ei tehonnut. Isänne menehtyi. Osanottomme.

Nainen kohdisti katseensa hoitajaan, ensimmäistä kertaa ensiapuun tulonsa jälkeen hän todella kohdisti katseensa johonkin.

- Ei hän ole isäni. En minä tunne häntä. Hän oli lyhistynyt puiston penkille, menin siihen ja soitin ambulanssin, ehdimme hetken jutella ennen kuin hän menetti tajuntansa. En minä tiedä edes hänen nimeään.

Sairaanhoitaja vinkkasi lääkärin paikalle ja näytti hämmentyneeltä, hieman nololtakin. Kukaan ei ollut kysellyt saattajan henkilöllisyyttä, kukaan ei ollut varmistunut hänen oikeudestaan saada potilaaseen - vainajaan - liittyvää tietoa. Kaikki olivat keskittyneet pelastamaan vanhaa miestä.

Hoitaja ja lääkäri pahoittelivat tilannetta, nostivat naisen sylistä lattialle pudonneen takin ja kääntyivät kohti vastaanottotiskiä kopeloiden takin taskuja löytääkseen rahapussin tai muita todisteita vanhan miehen henkilöllisyydestä. Nainen nousi, hän tunsi jalkansa jälleen. Hänen täytyi puhua hoitajan ja lääkärin valkoisten työtakkien selkämyksille.

- Hän sanoi, ettei hänellä ole perhettä. Hän on vanha merimies, hän pyysi että hänen tuhkansa laskettaisiin mereen.

* * *

Pakinaperjantain haaste 327.


2 kommenttia:

Demetrius kirjoitti...

Hyvä kertomus. Oikein hyvä.

Careliana kirjoitti...

Kiitos Deme! Itsekin jotenkin pidän tästä, vaikkei tässä niin kamalasti mitään päätä, häntää tai muuta pointtia olekaan.