sunnuntai 18. elokuuta 2013

Paras hetki

Kanttori Mäkinen istui urkujensa äärellä ja seurasi vihkitoimitusta. Kaavahan oli aina suunnilleen sama, mutta jokainen vihkiminen oli kuitenkin aivan ainutlaatuinen, ei pelkästään vihkiparille vaan myös muille toimitukseen osallistuville.

Kanttorin mielestä paras hetki - ei pelkästään vihkitoimituksissa vaan oikeastaan koko hänen työssään - oli se, kun uunituore aviopari oli suudellut ja kääntynyt kirkkosalia kohti valmiina astelemaan käytävää pitkin, ottamaan ensimmäiset yhteiset askeleensa virallisesti miehenä ja vaimona. Alun jännitys oli poissa, siinä hetkessä oli niin vahva lataus silkkaa, puhdasta onnea ja riemua.

Vihkipari kääntyi, häävieraat nousivat seisomaan. Kaikkien kasvot säteilivät, joillakuilla kimalsi silmäkulmassa onnen kyynel. Mäkinen nosti kätensä Kuulan häämarssin alkusoinnun paikoille. Pienen hetken, kuin hengenvedon ajan, kirkko oli täysin hiljainen.

Sitten ilmoille kajahti turaus. Sellainen tiukka, soinnikas, määrätietoinen, sangen pitkäkestoinen. Pieru parhaimmillaan.

Mäkinen lehahti tulipunaiseksi, vaikka sitähän ei kukaan urkujen läpi nähnyt. Ensireaktio oli kajauttaa kaasun perään totisesti kirkkoon sopimaton sana, mutta kokeneena kanttorina Mäkinen sai purtua hampaansa tiukasti yhteen.

Luojalle kiitos absoluuttisesta sävelkorvasta, Mäkinen ajatteli, ja iski salamannopeasti pierun kanssa samassa sävellajissa olevan soinnun, sen jälkeen vielä toisenkin, ja jatkoi siitä sitten Kuulan häämarssilla.

Hääpari lipui onnellisena kohti avioelämään johdattavia ovia, vieraat seurasivat iloista hääjuhlaa odotellen. Kukaan ei huomannut, että Kuula soi eri sävellajista kuin harjoituksissa.

* * *

Eilisen sana, mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan. Kai.

perjantai 16. elokuuta 2013

Paluu

Hän istui taksin takapenkin perimmäisessä nurkassa. Ilmastointi painoi hänen kasvoilleen tuulahduksen raikkaasta kesäillasta. Oli jo hieman hämärää, vain hieman. Taivas näytti siniharmaalta ja kevyeltä, oikeastaan kaikki näytti siniharmaalta ja kevyeltä ja niin luonnolliselta, kun yksikään valopilkku ei kohonnut maisemasta esiin.

Täällä pimeys ei ole koskaan niin pimeää, se ei kietoudu ympärille kuin pehmeä, kostea viitta. Tällainen yö ei anna suojaa salaisuuksille. Hyville eikä pahoille. Tällaisessa yössä ei kukaan pääse hiipimään takaovelle huomaamatta, hiljaa kuin kulkukissa, jättämään nukkuvaa vauvaa rappusille ja katoamaan.

Hän katseli maisemaa kuin arkaillen. Hän muisti ne talot, ne ihmiset joita niissä oli silloin asunut. Hän muisti ulkoa tien mutkat, tunnisti vanhat puut. Tuo oli hänen nimikkopuunsa, tuo pienempi, isomman oli veli vanhemman oikeudella julistanut omakseen. Niissä he olivat koulun jälkeen kiipeilleet, kaiket iltapäivät. Eloisa, vilkas isoveli ja mietteliäs, harkitsevainen pikkusisko.

Varmaan aivan kaikkialla maailmassa lapset kiipeilevät puissa. Ja putoavat välillä puusta ja satuttavat itsensä. Se kuuluu asiaan. Onnellinen on lapsi, joka saa kiivetä puussa. Saa olla lapsi. Saa elää paikassa, jossa on puita kiipeiltäväksi.

Kerran isoveli kiipesi korkeammalle kuin koskaan ennen. Ja putosi pahemmin kuin koskaan ennen. Joku naapuri soitti ensin ambulanssin ja sitten äidille töihin. Ne hetket ensiavun odotushuoneessa, yksin, ennen kuin äiti ehti paikalle, tuntuivat vuosien mittaisilta. Pikkusiskolle ei kukaan kertonut mitään. Äidille lopulta kertoivat: toinen jalka murtunut ja olkapää sijoiltaan, aikansa kestää mutta poika toipuu kyllä ennalleen.

Varmaan silloin hän oivalsi, mitä hän haluaisi isona tehdä. Hän halusi paikata puusta pudonneita maailman lapsia, saada heidät toipumaan taas vilkkaiksi ja eloisiksi.

Kaikkia ei vain voikaan paikata. Kaikki eivät toivu. Sen ensimmäisen vauvan halusin pitää itse, adoptoida, tuoda kotiin, suojella kaikelta maailman pahuudelta. Voi kuinka itkin, kun jätin sen vauvan orpokotiin, luulin, että sydämeni repeää. Mutta vähänpä silloin vielä tiesin. Tuli muitakin. Silloin sydämeni vasta repesi, kun hautasin ensimmäisen sinne kylän laidalle, yön pimeydessä, salaa.


Mietteliäästä, harkitsevaisesta tytöstä kasvoi mietteliäs, harkitsevainen nuori nainen, hyvillä arvosanoilla palkittu, työtovereiden keskuudessa arvostettu lääkäri. Hän halusi kokea muutakin kuin desinfioidulta ei-miltään tuoksuvat käytävät, steriilinvihreät verhot, terveyssandaalien narinan laattalattioilla. Hän halusi seikkailla ja auttaa, nähdä maailmaa, kohdata haasteita, löytää ratkaisuja.

Kun ensimmäinen uskalsi pyytää, epäröin. Tulkki sanoi, että en saa suostua, joudun kamaliin vaikeuksiin jos sen teen, joudumme kamaliin vaikeuksiin kaikki. 

Mutta minä en halunnut haudata enää ikinä yhtään vauvaa.

Opin lukemaan ilmeitä. Opin sanomaan "umpisuoli" tai "sappikivi" ennen kuin totuus ehti tulla ilmi tulkillekaan. Opin, että joskus, joillakin ihmisillä, ei ole oikeaa vaihtoehtoa valittavissa. Halusin auttaa valitsemaan sen ehkä vähiten väärän.

Suuntamerkki naksutti pehmeästi, taksi kääntyi, melkein kotikadulle jo. Hän painautui syvemmälle penkkiin, kaivoi avaimen laukustaan ja puristi sen nyrkkiinsä. Tuttu tie, tutut talot, tutut puut. Kaikki muu oli tuttua paitsi se tunne vatsanpohjassa, jossain sydämen takana. Ei kotiinpaluun pitänyt tältä tuntua. Hänen piti palata kotiin onnellisena, tyytyväisenä, ohikulkumatkalla kohti uusia määränpäitä.

Ei tällaisena. Vajavaisena. Ihmisenä, fyysisenä olentona, hän oli ehkä melkein kokonainen, lääkärinäkin vielä teoreetikon, tutkijan, opettajan ura edessä, mutta sisimmässään, henkisesti, hän tunsi olevansa korkeintaan puolikas. Niin monta vauvaa, joita hän ei voinut enää pelastaa. Ei edes orpokotiin, saati sitten adoptoida itselleen. Niin monta vauvaa, josta ei koskaan tulisi eloisaa, puussa kiipeilevää lasta.

Mistä lie se oli käynytkään ilmi, tulkkiko sittenkin oli aavistanut ja peloissaan ilmiantanut? Vai oliko joku mies, isä tai veli hakannut sen tiedon naisestaan? Hän ei edes tiennyt, kuka se oli. Mutta joku oli saanut tietää. Joku oli tullut yön pimeydessä, ei takaovelle hiljaa kuin kulkukissa vaan etuoven läpi väkisin sisään kuin pillastunut norsu. Veitsen terän välkähdys leikkasi pimeyden, leikkasi ihon, lihan, luun.

Lääkäri, paranna itsesi! Tai kuole pois, puoskari, mutta lähde täältä äläkä puutu enää ikinä meidän asioihimme!

Äiti kiiruhti pihalle vastaan, nosti laukkua takakontista, olisi maksanut taksin, ellei hän olisi kieltänyt. Halasi lämpimästi, pyyhki kyyneleitä poskeltaan.

- Voi kuinka me ollaan sua odotettu! Tule, tule sisään nyt vain, ei anna mä kannan sen laukun, kyllä mä nyt sen verran vielä jaksan, ei sun tartte tolla kädelläs... onko sulla nälkä? Isä on lämmittänyt saunankin... vai mites, voiko ton proteesin kanssa saunoa?

* * *

Ei meinaa tulla mitään tästä kirjoittamishommasta, hrmph, intoa ja inspistäkin olisi kyllä, mutta työ ja kaikki muu arkinen ahmii armotta kaiken ajan ja tarmon. Mutta tähänpä pitäisi taas olla upotettuna elokuun sanoja kymmenestä kuuteentoista.

perjantai 9. elokuuta 2013

Kierrätys on kova sana

Elokuun tämän päivän sana on "Reklamaatio". Siitä tuli oitis mieleeni yksi juttu, jonka olen julkaissut ihan tämän blogin alkutaipaleella; se on itse asiassa yksi omia suosikkitekeleitäni. Joten mitäpä sitä moneen kertaan samaa pyörää keksimään - lukekaa tästä.

torstai 8. elokuuta 2013

Katve

Maisa tarpoi tuskastuneena tietä pitkin.

Kaksi päivää sitten hänen kännykkänsä oli lakannut toimimasta hänen kotonaan. Ei yhteyttä verkkoon, haluatko käyttää toimintoja yhteydettömässä tilassa? kyseli vehje vain sinnikkäästi. No en halua kun minä haluan soittaa tällä, tämä kun on sattumoisin puhelin, yhteydenpitoväline!

Maisa tuumi, että jossain läheisellä rakennustyömaalla oli varmaankin rouhaistu jokin kaapeli poikki, vahingossa tai tahallaan, ja ongelma korjaantuisi ajastaan. Hän yritti etsiä netistä tietoa mahdollisista vaurioilmoituksista, mutta myöskään nettiyhteys ei toiminut. Saman kaapelin päässä ehkä sekin.

Pari päivää Maisa jaksoi odotella yhteyksien palautumista, mutta sitten hän hermostui ja lähti tarpomaan kännykkä koholla keskustaajaman suuntaan. Kun näyttöön vihdoinkin ilmaantui operaattorin tunnus ja pari palkkia antennikuvakkeen viereen, hän valitsi oitis operaattorin asiakaspalvelun numeron. Jonotusmusiikkia kuunnellessaan hän ehti edetä taajamaan asti ja istahtaa kioskin seinustan penkille, ennen kuin pääsi selittämään tilanteensa kovin nuorelta kuulostavalle pojanklopille.

- Jaa-a, rouva, kyllä nyt näyttää siltä, että te olette yksinkertaisesti katvealueella, jonne ei vain toistaiseksi saada toimivaa yhteyttä.

- No minkä katveeseen se alue nyt muka justiinsa on mennyt, kun on vuosikaudet toiminut ihan ongelmitta teidänkin liittymänne siellä juuri samassa paikassa!

- Ei kuulkaa, kun katson täältä meidän koneelta teidän tietoja, niin koko teidän osoitettanne ei näy meidän kartallamme, eli valitettavasti nyt vain on niin, ettemme pysty takaamaan teille toimivaa puhelinyhteyttä...

- No mitäs te sitten voitte tälle asialle tehdä? En minä nyt välittäisi lankapuhelimeenkaan palata!

- Tämä taitaa nyt olla sellainen sangen harvinaislaatuinen tilanne, etten oikein muuta voi kuin suositella teille palveluntarjoajan vaihtoa. Ehkä jonkun toisen verkko yltäisi sinne teille paremmin.

- Vai niin, no eipä tässä kai sitten muu auta. Entäs sitten se nettiyhteys, sekin on teidän firmasta, onko sekin jossain katveessa nyt sitten?

- Valitettavasti tämä puhelu ohjautui nyt puhelinliittymien puolelle, enkä minä pysty noista nettiasioista sanomaan mitään. Nistä ongelmista teidän tulee täyttää se virheilmoituslomake meidän nettisivulla.

Maisa ei viitsinyt ryhtyä keskustelemaan asiakaspalvelijan kanssa siitä, miten hän nettilomakkeen ilman nettiyhteyttä täyttäisi. Hän kiitti vaisusti "avusta" ja lopetti puhelun. Ei kai siinä sitten muu auttanut kuin liittymän vaihto - eipä rahoille saatu vastine ainakaan huonommaksi enää oikein voinut mennä! Maisa päätti poiketa seuraavana päivänä kirjastoon ja tutkia erinäisiä vaihtoehtoja yleisökoneelta käsin. Ties vaikka jaksaisi sen virheilmoituksenkin kuitenkin naputella siinä samalla. Nyt ei kuitenkaan ollut oikein muuta tehtävissä kuin niellä harmistuksensa, palata kotiin ja keittää iltateet.

* * * 

Samaan aikaan käytiin toinenkin yhtä tuskastunut keskustelu.

- Hei nyt minä sen vihdoin keksin! Täältä oli tämä yksi ruuvi löystynyt, katso nyt, täältä tuolinjalan alta! Siksi en heti sitä löytänyt, vaikka luulin käyneeni ne ihan kaikki läpi. Nyt vasta huomasin sen, kun vaivauduit vihdoin nostamaan tuon ison oranssin ahterisi siitä tuolista!

- Älä kuule rupee mulle isottelemaan mistään ahterin koosta, ei ole omasikaan kovin särmikäs kolmio ollut enää vuosiin! Väännä nyt jo se ruuvi kireälle niin päästään vihdoin jatkamaan matkaa! Pitikin hitto vie juuttua johonkin linnunradan takahikiän päälle leijumaan ties miten pitkäksi aikaa...

* * *

Jos Maisa olisi juuri silloin kohottanut katseensa, hän olisi nähnyt viitenä suorana viivana hehkuvat perävalot, jotka vilahtivat ajatusta nopeammin horisontin taakse. Mutta Maisan katse oli kiintynyt tietokoneen näyttöön, jossa ykskaks yllättäen olikin alkanut taas näkyä kavereiden tuoreimpia kuulumisia Facebookin uutisvirrassa.


keskiviikko 7. elokuuta 2013

Tunnustus

 

Tällaisen antoi Rouva B, joka uskollisesti on jaksanut uskoa ja toivoa, että tännekin uusia tekstejä vielä ilmaantuu. Eikä suinkaan ole ollut tarkoitus pöytälootaa kaatiskuormaan nakata, se on vain jotenkin jumittunut kiinni viime aikoina. Mutta tämä ihana tunnustus kannusti ja innosti minua vihdoinkin ottamaan virtuaalikynän kauniiseen käteen - tulin uhonneeksi, että lähden taas elokuuksi mukaan tarina päivässä -puuhaan.

Elokuun sanat, jotka ystävällisesti tarjoaa Aakkostarinoiden Neo, ovat:

 

Niin, juuh, ei tarvitse ihmetellä, onko minulta kalenterikin jäänyt sinne kiinni juuttuneeseen pöytälaatikkoon; tiedostan kyllä, että elokuun ensimmäinen viikko on jo mennä sujahtanut ohi sellaista vauhtia, etten ehtinyt kyytiin ennen kuin nyt. Mutta tässä sitä nyt tulisi, tarinata, voimalla seitsemän ensimmäisen sanan!

* * *
Arvon ja Lempin häitä oli tanssittu juuri juhannuksen alla. Lempi halusi aina välttämättä ilmaista asian juuri noilla sanoilla, että oli tanssittu niitä häitä, vaikka Arvo ei niistä humppahommista perustanutkaan. Sen verran oli antanut nuorikolleen periksi - romantillisena heikkona hetkenä kai - että serkkupoika oli hanurillaan vetäissyt sen Metsäkukkia, jonka ajan he olivat lattialla kaksisteen liikehtineet. Aika vähään se loppujen lopuksi tyytyi, hyvin tunsi miehensä jo, kelpo vaimohan se.

Arvo vilkaisi vaimoaan lehtensä reunan yli. Lempi siivoili pöytää iltapalan jäljiltä, kupsutteli murut toiseen käteensä ja silitti sitten pöytäliinan toisella tiukaksi ja tasaiseksi.

- Kuule Arvo, oletko ajatellut, että meillekin varmaan tulee jossain vaiheessa lapsia? Mitä mieltä sinä siitä asiasta oikeastaan olet?

Arvo puristi lehden takana silmänsä hetkeksi umpeen. Lempi oli kyllä kelpo vaimo, mutta auttamattoman suulas. Hänellä oli tapana puhua pälpätellä, viritellä keskustelua milloin mistäkin aiheesta, useimmiten sellaisissa tilanteissa, joissa Arvo olisi halunnut olla hiljaa omiin ajatuksiinsa vajonneena. Toki rehellisyyden nimissä oli todettava, että lähes kaikki tilanteet olivat Arvon mielestä sellaisia. Ja sitä paitsi juuri siihen hersyvään, helkkyvään puheen palpatukseen Arvo oli oikeastaan alun perin tainnut ihastuakin. Lempistä pulppusi ääntä ja elämää kuin Lapin kirkkaasta tunturipurosta. Ja se, tunturipuron loputtomana soliseva tarina, oli kaunein iltasatu, jonka Arvo tiesi!

- No mitäpä sitä turhia märehtimään, antaa lehmän märehtiä kun sillä on sitä varten ne kaikki eri mahansa. Tuleehan niitä jos on tullakseen, Arvo vastasi ykskantaan mutta lempeään sävyyn. Lempi henkäisi ilahtuneena.

- Niin, ajattele, se sellainen vauvan tuoksu! Mieti nyt, että meilläkin täällä voisi sellaista joskus olla!

Seuraavana iltana Lempi saattoi Arvon asemalle. Mies oli sonnustautunut lempiastusteeseensa, vihreisiin kumisaappaisiin, vaikka Lempi oli yrittänyt ylipuhua häntä pukemaan matkan ajaksi kevyemmät kengät. Mutta ei suostunut mies tunturissa ylimääräisiä kenkiä kanniskelemaan. 

- Riisuthan sitten heti nuo saappaat kun sinne hyttiisi menet! Lempi huolehti miehen noustessa jo vaunusillan rappusia. Kun selkärepun hihnat katosivat vaunun seinän taakse, Lempiä jo harmitti, että ne jäivät hänen viimeiseksi toivotuksekseen toisen lähtiessä pitkälle retkelleen. Hän hypähteli levottomasti pitkin asemalaituria ja yritti paikantaa miehensä hytin, jotta olisi voinut edes lentosuukon heittää, mutta tutut kasvot eivät ilmaantuneet ikkunaan. No ehkä se on kumartunut kiskomaan niitä saappaitaan, Lempi tuumi, kun juna ponnisti liikkeelle ja hän suuntasi takaisin kotia kohti.

Hytissään Arvo tosiaan riisui saappaansa ja nosti jalkansakin vuoteelleen. Samalta asemalta ei ollut tullut muita matkustajia hänen hyttiinsä. Hän päätti syödä eväsleipänsä saman tien, siltä varalta, että kanssamatkustajaksi sattuisi joku nälkäinen, joka sitten tuijottelisi hänen ateriointiaan häiritsevästi.

Syötyään Arvo tapansa mukaan laskosti leipien kääreenä olleen voipaperin siististi laittaakseen sen reppuunsa. Sitä voisi tarvittaessa käyttää vaikka sytykkeenä. Tämän operaation hän teki melkeinpä automaattisesti, käsiinsä katsomatta, mutta onneksi hän tuli sen verran vilkaisseeksi, että näki, mitä paperiin oli kirjoitettu, vahvalla lyijykynällä, Lempin käsialalla:

Oon raskaana. Meille tulee se vauva.

Arvo seurasi junan ikkunasta, kuinka kaupungin kiviseinät vähitellen vaihtuivat peltoihin ja sitten metsiin. Kun hän sulki silmänsä, rytmikkään raiteiden kolinan ohi kuului jo tunturipuron solina. Ihan pienenpienen purosen pienenpieni lirinä, kuin pieni tiuku.