perjantai 16. elokuuta 2013

Paluu

Hän istui taksin takapenkin perimmäisessä nurkassa. Ilmastointi painoi hänen kasvoilleen tuulahduksen raikkaasta kesäillasta. Oli jo hieman hämärää, vain hieman. Taivas näytti siniharmaalta ja kevyeltä, oikeastaan kaikki näytti siniharmaalta ja kevyeltä ja niin luonnolliselta, kun yksikään valopilkku ei kohonnut maisemasta esiin.

Täällä pimeys ei ole koskaan niin pimeää, se ei kietoudu ympärille kuin pehmeä, kostea viitta. Tällainen yö ei anna suojaa salaisuuksille. Hyville eikä pahoille. Tällaisessa yössä ei kukaan pääse hiipimään takaovelle huomaamatta, hiljaa kuin kulkukissa, jättämään nukkuvaa vauvaa rappusille ja katoamaan.

Hän katseli maisemaa kuin arkaillen. Hän muisti ne talot, ne ihmiset joita niissä oli silloin asunut. Hän muisti ulkoa tien mutkat, tunnisti vanhat puut. Tuo oli hänen nimikkopuunsa, tuo pienempi, isomman oli veli vanhemman oikeudella julistanut omakseen. Niissä he olivat koulun jälkeen kiipeilleet, kaiket iltapäivät. Eloisa, vilkas isoveli ja mietteliäs, harkitsevainen pikkusisko.

Varmaan aivan kaikkialla maailmassa lapset kiipeilevät puissa. Ja putoavat välillä puusta ja satuttavat itsensä. Se kuuluu asiaan. Onnellinen on lapsi, joka saa kiivetä puussa. Saa olla lapsi. Saa elää paikassa, jossa on puita kiipeiltäväksi.

Kerran isoveli kiipesi korkeammalle kuin koskaan ennen. Ja putosi pahemmin kuin koskaan ennen. Joku naapuri soitti ensin ambulanssin ja sitten äidille töihin. Ne hetket ensiavun odotushuoneessa, yksin, ennen kuin äiti ehti paikalle, tuntuivat vuosien mittaisilta. Pikkusiskolle ei kukaan kertonut mitään. Äidille lopulta kertoivat: toinen jalka murtunut ja olkapää sijoiltaan, aikansa kestää mutta poika toipuu kyllä ennalleen.

Varmaan silloin hän oivalsi, mitä hän haluaisi isona tehdä. Hän halusi paikata puusta pudonneita maailman lapsia, saada heidät toipumaan taas vilkkaiksi ja eloisiksi.

Kaikkia ei vain voikaan paikata. Kaikki eivät toivu. Sen ensimmäisen vauvan halusin pitää itse, adoptoida, tuoda kotiin, suojella kaikelta maailman pahuudelta. Voi kuinka itkin, kun jätin sen vauvan orpokotiin, luulin, että sydämeni repeää. Mutta vähänpä silloin vielä tiesin. Tuli muitakin. Silloin sydämeni vasta repesi, kun hautasin ensimmäisen sinne kylän laidalle, yön pimeydessä, salaa.


Mietteliäästä, harkitsevaisesta tytöstä kasvoi mietteliäs, harkitsevainen nuori nainen, hyvillä arvosanoilla palkittu, työtovereiden keskuudessa arvostettu lääkäri. Hän halusi kokea muutakin kuin desinfioidulta ei-miltään tuoksuvat käytävät, steriilinvihreät verhot, terveyssandaalien narinan laattalattioilla. Hän halusi seikkailla ja auttaa, nähdä maailmaa, kohdata haasteita, löytää ratkaisuja.

Kun ensimmäinen uskalsi pyytää, epäröin. Tulkki sanoi, että en saa suostua, joudun kamaliin vaikeuksiin jos sen teen, joudumme kamaliin vaikeuksiin kaikki. 

Mutta minä en halunnut haudata enää ikinä yhtään vauvaa.

Opin lukemaan ilmeitä. Opin sanomaan "umpisuoli" tai "sappikivi" ennen kuin totuus ehti tulla ilmi tulkillekaan. Opin, että joskus, joillakin ihmisillä, ei ole oikeaa vaihtoehtoa valittavissa. Halusin auttaa valitsemaan sen ehkä vähiten väärän.

Suuntamerkki naksutti pehmeästi, taksi kääntyi, melkein kotikadulle jo. Hän painautui syvemmälle penkkiin, kaivoi avaimen laukustaan ja puristi sen nyrkkiinsä. Tuttu tie, tutut talot, tutut puut. Kaikki muu oli tuttua paitsi se tunne vatsanpohjassa, jossain sydämen takana. Ei kotiinpaluun pitänyt tältä tuntua. Hänen piti palata kotiin onnellisena, tyytyväisenä, ohikulkumatkalla kohti uusia määränpäitä.

Ei tällaisena. Vajavaisena. Ihmisenä, fyysisenä olentona, hän oli ehkä melkein kokonainen, lääkärinäkin vielä teoreetikon, tutkijan, opettajan ura edessä, mutta sisimmässään, henkisesti, hän tunsi olevansa korkeintaan puolikas. Niin monta vauvaa, joita hän ei voinut enää pelastaa. Ei edes orpokotiin, saati sitten adoptoida itselleen. Niin monta vauvaa, josta ei koskaan tulisi eloisaa, puussa kiipeilevää lasta.

Mistä lie se oli käynytkään ilmi, tulkkiko sittenkin oli aavistanut ja peloissaan ilmiantanut? Vai oliko joku mies, isä tai veli hakannut sen tiedon naisestaan? Hän ei edes tiennyt, kuka se oli. Mutta joku oli saanut tietää. Joku oli tullut yön pimeydessä, ei takaovelle hiljaa kuin kulkukissa vaan etuoven läpi väkisin sisään kuin pillastunut norsu. Veitsen terän välkähdys leikkasi pimeyden, leikkasi ihon, lihan, luun.

Lääkäri, paranna itsesi! Tai kuole pois, puoskari, mutta lähde täältä äläkä puutu enää ikinä meidän asioihimme!

Äiti kiiruhti pihalle vastaan, nosti laukkua takakontista, olisi maksanut taksin, ellei hän olisi kieltänyt. Halasi lämpimästi, pyyhki kyyneleitä poskeltaan.

- Voi kuinka me ollaan sua odotettu! Tule, tule sisään nyt vain, ei anna mä kannan sen laukun, kyllä mä nyt sen verran vielä jaksan, ei sun tartte tolla kädelläs... onko sulla nälkä? Isä on lämmittänyt saunankin... vai mites, voiko ton proteesin kanssa saunoa?

* * *

Ei meinaa tulla mitään tästä kirjoittamishommasta, hrmph, intoa ja inspistäkin olisi kyllä, mutta työ ja kaikki muu arkinen ahmii armotta kaiken ajan ja tarmon. Mutta tähänpä pitäisi taas olla upotettuna elokuun sanoja kymmenestä kuuteentoista.

Ei kommentteja: