sunnuntai 18. elokuuta 2013

Paras hetki

Kanttori Mäkinen istui urkujensa äärellä ja seurasi vihkitoimitusta. Kaavahan oli aina suunnilleen sama, mutta jokainen vihkiminen oli kuitenkin aivan ainutlaatuinen, ei pelkästään vihkiparille vaan myös muille toimitukseen osallistuville.

Kanttorin mielestä paras hetki - ei pelkästään vihkitoimituksissa vaan oikeastaan koko hänen työssään - oli se, kun uunituore aviopari oli suudellut ja kääntynyt kirkkosalia kohti valmiina astelemaan käytävää pitkin, ottamaan ensimmäiset yhteiset askeleensa virallisesti miehenä ja vaimona. Alun jännitys oli poissa, siinä hetkessä oli niin vahva lataus silkkaa, puhdasta onnea ja riemua.

Vihkipari kääntyi, häävieraat nousivat seisomaan. Kaikkien kasvot säteilivät, joillakuilla kimalsi silmäkulmassa onnen kyynel. Mäkinen nosti kätensä Kuulan häämarssin alkusoinnun paikoille. Pienen hetken, kuin hengenvedon ajan, kirkko oli täysin hiljainen.

Sitten ilmoille kajahti turaus. Sellainen tiukka, soinnikas, määrätietoinen, sangen pitkäkestoinen. Pieru parhaimmillaan.

Mäkinen lehahti tulipunaiseksi, vaikka sitähän ei kukaan urkujen läpi nähnyt. Ensireaktio oli kajauttaa kaasun perään totisesti kirkkoon sopimaton sana, mutta kokeneena kanttorina Mäkinen sai purtua hampaansa tiukasti yhteen.

Luojalle kiitos absoluuttisesta sävelkorvasta, Mäkinen ajatteli, ja iski salamannopeasti pierun kanssa samassa sävellajissa olevan soinnun, sen jälkeen vielä toisenkin, ja jatkoi siitä sitten Kuulan häämarssilla.

Hääpari lipui onnellisena kohti avioelämään johdattavia ovia, vieraat seurasivat iloista hääjuhlaa odotellen. Kukaan ei huomannut, että Kuula soi eri sävellajista kuin harjoituksissa.

* * *

Eilisen sana, mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan. Kai.

Ei kommentteja: