keskiviikko 7. elokuuta 2013

Tunnustus

 

Tällaisen antoi Rouva B, joka uskollisesti on jaksanut uskoa ja toivoa, että tännekin uusia tekstejä vielä ilmaantuu. Eikä suinkaan ole ollut tarkoitus pöytälootaa kaatiskuormaan nakata, se on vain jotenkin jumittunut kiinni viime aikoina. Mutta tämä ihana tunnustus kannusti ja innosti minua vihdoinkin ottamaan virtuaalikynän kauniiseen käteen - tulin uhonneeksi, että lähden taas elokuuksi mukaan tarina päivässä -puuhaan.

Elokuun sanat, jotka ystävällisesti tarjoaa Aakkostarinoiden Neo, ovat:

 

Niin, juuh, ei tarvitse ihmetellä, onko minulta kalenterikin jäänyt sinne kiinni juuttuneeseen pöytälaatikkoon; tiedostan kyllä, että elokuun ensimmäinen viikko on jo mennä sujahtanut ohi sellaista vauhtia, etten ehtinyt kyytiin ennen kuin nyt. Mutta tässä sitä nyt tulisi, tarinata, voimalla seitsemän ensimmäisen sanan!

* * *
Arvon ja Lempin häitä oli tanssittu juuri juhannuksen alla. Lempi halusi aina välttämättä ilmaista asian juuri noilla sanoilla, että oli tanssittu niitä häitä, vaikka Arvo ei niistä humppahommista perustanutkaan. Sen verran oli antanut nuorikolleen periksi - romantillisena heikkona hetkenä kai - että serkkupoika oli hanurillaan vetäissyt sen Metsäkukkia, jonka ajan he olivat lattialla kaksisteen liikehtineet. Aika vähään se loppujen lopuksi tyytyi, hyvin tunsi miehensä jo, kelpo vaimohan se.

Arvo vilkaisi vaimoaan lehtensä reunan yli. Lempi siivoili pöytää iltapalan jäljiltä, kupsutteli murut toiseen käteensä ja silitti sitten pöytäliinan toisella tiukaksi ja tasaiseksi.

- Kuule Arvo, oletko ajatellut, että meillekin varmaan tulee jossain vaiheessa lapsia? Mitä mieltä sinä siitä asiasta oikeastaan olet?

Arvo puristi lehden takana silmänsä hetkeksi umpeen. Lempi oli kyllä kelpo vaimo, mutta auttamattoman suulas. Hänellä oli tapana puhua pälpätellä, viritellä keskustelua milloin mistäkin aiheesta, useimmiten sellaisissa tilanteissa, joissa Arvo olisi halunnut olla hiljaa omiin ajatuksiinsa vajonneena. Toki rehellisyyden nimissä oli todettava, että lähes kaikki tilanteet olivat Arvon mielestä sellaisia. Ja sitä paitsi juuri siihen hersyvään, helkkyvään puheen palpatukseen Arvo oli oikeastaan alun perin tainnut ihastuakin. Lempistä pulppusi ääntä ja elämää kuin Lapin kirkkaasta tunturipurosta. Ja se, tunturipuron loputtomana soliseva tarina, oli kaunein iltasatu, jonka Arvo tiesi!

- No mitäpä sitä turhia märehtimään, antaa lehmän märehtiä kun sillä on sitä varten ne kaikki eri mahansa. Tuleehan niitä jos on tullakseen, Arvo vastasi ykskantaan mutta lempeään sävyyn. Lempi henkäisi ilahtuneena.

- Niin, ajattele, se sellainen vauvan tuoksu! Mieti nyt, että meilläkin täällä voisi sellaista joskus olla!

Seuraavana iltana Lempi saattoi Arvon asemalle. Mies oli sonnustautunut lempiastusteeseensa, vihreisiin kumisaappaisiin, vaikka Lempi oli yrittänyt ylipuhua häntä pukemaan matkan ajaksi kevyemmät kengät. Mutta ei suostunut mies tunturissa ylimääräisiä kenkiä kanniskelemaan. 

- Riisuthan sitten heti nuo saappaat kun sinne hyttiisi menet! Lempi huolehti miehen noustessa jo vaunusillan rappusia. Kun selkärepun hihnat katosivat vaunun seinän taakse, Lempiä jo harmitti, että ne jäivät hänen viimeiseksi toivotuksekseen toisen lähtiessä pitkälle retkelleen. Hän hypähteli levottomasti pitkin asemalaituria ja yritti paikantaa miehensä hytin, jotta olisi voinut edes lentosuukon heittää, mutta tutut kasvot eivät ilmaantuneet ikkunaan. No ehkä se on kumartunut kiskomaan niitä saappaitaan, Lempi tuumi, kun juna ponnisti liikkeelle ja hän suuntasi takaisin kotia kohti.

Hytissään Arvo tosiaan riisui saappaansa ja nosti jalkansakin vuoteelleen. Samalta asemalta ei ollut tullut muita matkustajia hänen hyttiinsä. Hän päätti syödä eväsleipänsä saman tien, siltä varalta, että kanssamatkustajaksi sattuisi joku nälkäinen, joka sitten tuijottelisi hänen ateriointiaan häiritsevästi.

Syötyään Arvo tapansa mukaan laskosti leipien kääreenä olleen voipaperin siististi laittaakseen sen reppuunsa. Sitä voisi tarvittaessa käyttää vaikka sytykkeenä. Tämän operaation hän teki melkeinpä automaattisesti, käsiinsä katsomatta, mutta onneksi hän tuli sen verran vilkaisseeksi, että näki, mitä paperiin oli kirjoitettu, vahvalla lyijykynällä, Lempin käsialalla:

Oon raskaana. Meille tulee se vauva.

Arvo seurasi junan ikkunasta, kuinka kaupungin kiviseinät vähitellen vaihtuivat peltoihin ja sitten metsiin. Kun hän sulki silmänsä, rytmikkään raiteiden kolinan ohi kuului jo tunturipuron solina. Ihan pienenpienen purosen pienenpieni lirinä, kuin pieni tiuku.





2 kommenttia:

Rouva B kirjoitti...

Tarina varmaankin jatkuu tästä? Alku sai jo odottamaan uusia käänteitä.
Kyllä kannatti tunnustus lähettää tänne. ;)

Careliana kirjoitti...

No kiitos vielä kerran tunnustuksesta, se oli oikein tervetullut sysäys kirjoittamiseen.

Tällä kertaa kyllä ajattelin kirjoitella irrallisia juttuja enkä jatkista. Mutta Arvon ja Lempin tarinasta on näitä tuokiokuvia syntynyt aikaisemminkin, taidan lisätä niihin tagit.