lauantai 28. joulukuuta 2013

Neonjoulu

Tuikkikaa, oi joulun tähtöset


ja kolmiot, kulmiot, kartiot
jin ja jang
ja kaikki linnunradan merkit

Kas kuusi kynttilää nyt aivan turhaan loistaa
Laitetaan saman tien tuhat ja miljoona
 



Eikä lapsi pohjolan milloinkaan
enää jaksa märehtiä
että talven yö on pimeä
ja pitkä ja synkkä ja ikävä

Otetaan lääkkeeksi tipetipe tip tap
ja hupsis tupsis pimpeli pompeli


ja ennen kaikkea bling bling

Sillä niinhän se on
että joulu on kerran vuodessa vaan


mut timantit on ikuisia


* * *

Runotorstain ja Valokuvatorstain jouluteemaa. Kuvat Pekingistä marraskuun lopulta.

maanantai 23. joulukuuta 2013

Juhlan aika



Voi ihminen armas. Älä sinä huoli, vaikka muutama luukku joulukalenteria jäikin kirjoittamatta. Äläkä sinä huoli, vaikkei sinulla ole sen paremmin kinkkua kuin leivonnaistakaan - olethan menossa valmiiseen joulupöytään. Tonttu-ukko sinulla on tässä - ja hyvä tonttu-ukko onkin, vaikka itse sanonkin! - ja vaneriakin on onneksi pihassa sopivankokoinen levy, jonka päältä juniori on päässyt lätkää lämimään tämän epätalvenkin vallitessa. Ja ota nyt vielä santsikupillinen sitä glögiä, niin alat ehkä olla sen verran jo juopunut, että se lasketaan.

Noin. Kaikki väliin jääneet sanat kuitattu. Ihan kohta alkaa olla juhlan aika.

Niin, tämä joulu on hieman erilainen. Täällä kotona ei ole edes joulukuusta - koiranpentuteknisistä syistä, mikä lienee oikein viisas ratkaisu. Ettei käy näin: 
Kuva löytynyt Facebookista


Kun ei ole edes kissaa, jota syyttää. Mutta koiranpentu on, kaikessa villeydessään ihana.


Niin, eipä ole luntakaan enää, ei. Sen verran voin ehkä nyt paljastaa, että en ole viitsinyt pukille raportoida ihan kaikkia niitä kirosanoja, jotka olet tämän seikan vuoksi ilmoille päästellyt - niillä litanioilla olisit kyllä kerännyt itsellesi lahjattomia jouluja varastoon moneksi vuodeksi.

Muistapa kuule, että joulumaa on muutakin kuin tunturi ja lunta, tai joulukuusi ja punajuurisalaatti ja kotitekoinen lanttulaatikko. Joulumaa se jokaiselta löytyy sydämestä.

Ja villeinkin koiranpentu uuvahtaa joskus.




keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Kartanon joulupuu

Minttu-tonttu on henkilökohtaisena joulutonttuna eräässä suuressa kartanossa. Hän viihtyy virassaan erinomaisesti, mitä nyt välillä valittaa, että valtavien tilusten silmälläpitäminen käy melko lailla voimille. Jo pelkästään itse kartanon päärakennuksessa on niin monta huonetta, että niiden kaikkien kiertämiseen menee tontulta puoli päivää. Väkeä kartanossa ei kuitenkaan ole paljon, vain omistajapariskunta ja heidän pieni tyttärensä Auroora, oikein herttaisia ihmisiä kaikki. Varsinkin pikku Auroora on Minttu-tontun silmäterä - kuten vanhempiensakin.

Minttu on kertonut tarinaa eräästä joulusta parin vuoden takaa. Se oli kartanon väelle jännittävä joulu.

Kartanon isäntä kävi perinteisesti aina joulua edeltävällä viikolla hakemassa joulukuusen kartanon omasta metsästä, ja heti kasvettuaan tarpeeksi suureksi Aurora alkoi käydä hänen mukanaan. ne kuusenhakureissut olivat kovin tunnelmallisia ja tärkeitä yhteisiä retkiä niin isälle kuin tyttärellekin.

Kävipä tällä yhdellä kertaa nyt kuitenkin niin, että isännän kännykkä soi matkalla metsään. Hän pysähtyi kaivelemaan sitä taskustaan ja puhumaan siihen - kartanon isännillä on paljon tärkeitä asioita hoidettavanaan. Hän tuli uppoutuneeksi puheluun sen verran pitkäksi aikaa, että Auroora ehti kadota hänen näkyvistään.

Hän huusi tyttöä saamatta vastausta. Hän koitti seurata tytön jälkiä, mutta pahaksi onneksi sattui satamaan niin sankasti lunta, että jäljet katosivat pian. Isä alkoi hätääntyä. Hän soitti apuun naapureita koirineen, ja pian oli kymmenkunta aikuista haravoimassa metsää ja etsimässä pientä tyttöstä. Kotiinkin isäntä tietysti soitti ja pyysi vaimoaan katsomaan, olisiko tyttö palannut sinne. Äiti meni tietysti aivan pois tolaltaan ja kiersi kaikki kartanon nurkat - joita siis tosiaan on hyvin monta! - löytämättä kuitenkaan pikku tyttöstään mistään.

Näytti siltä, että runsaasta lumisateesta huolimatta kartanon joulusta oli tulossa sysimusta.

Illan pimentyessä etsijät alkoivat luopua toivosta. Heidän oli lähdettävä omia kotejaan kohti, jotta hekin eivät olisi eksyneet pimeään lumiseen metsään. Hartiat lysyssä, lumen ja kyyneleiden muodostamaa sohjoa kasvoiltaan pyyhkien, isäkin palasi kartanolle. Äkkiä hän ryhdistäytyi: kuuluiko jostain kikatusta?!?

Isä lähti seuraamaan ääntä - ja löysi kuin löysikin tyttärensä. Auroora oli taapertanut sisään yhteen kartanon lukuisista piharakennuksista, vanhaan piikojen aittaan. Juuri siihen aittaan, jossa vanhemmat piilottelivat joululahjoja... Sielläpä tyttö istui kasvot hehkuen, repi paketteja auki ja hihkui riemusta.

Kartanon väkeä ei harmittanut yhtään, että osa lahjoista tuli avattua etukäteen. Eikä sekään, että kuusi tuli haettua tavallista myöhemmin. Siitä tuli ihana, iloinen joulu.

* * *

Minttu-tonttu ei myönnä eikä kiellä osuuttaan asiaan, mutta hän oli kyllä aikanaan Korvatunturin suunnistus- ja sienestysmestari...

maanantai 16. joulukuuta 2013

Pyykki ja muut ylellisyydet

Meillä Korvatunturilla on niitä suuria patoja joka lähtöön. Lahjapadasta jo kerroinkin, ja puuropadankin mainitsin. Syödään meillä tietysti muutakin kuin pelkkää puuroa, joten niitä ruokapatoja on vaikka millä mitalla.

Sitten on tietysti yksi iso pata pyykinpesuun. Se on saunalla. Sinne on kätevä nakata likaiset vaatteet saunaan mennessä, ja pyykkipäivänä pata täytetään saunassa lämmitetyllä vedellä ja pyykkisuovalla, ja muori niitä sitten valtavalla kauhalla puhtaaksi hämmentelee.

...no ei. Jestas sentään, menikö tuokin teihin todesta?

Mikähän ihme saa ihmiset kuvittelemaan, että Korvatunturilla eleltäisiin jotenkin esihistoriallisissa olosuhteissa? Vaikka työllämme onkin vuosisataiset perinteet, ei se kuitenkaan tarkoita sitä, ettemmekö seuraisi aikaamme!

Totta kai meillä on pyykkikone, kuten muitakin nykyajan ylellisyyksiä, aina satelliitti-TV:stä espressokettimeen! Mutta ei, nimimerkki Utelias Kempeleestä, navigaattoria meillä ei ole. Tai on kai pukin kännykässä sellainenkin ominaisuus, mutta ei sitä tarvita. Jossain sentään näkyvät ne vuosisataiset perinteet - porot kyllä löytävät ihan kaikkien maailman lasten ja lastenmielisten luo ihan neuvomatta!

Mutta voi kyllä, pikkuneiti Porkkalasta osui ihan oikeaan arvauksessaan: yksiäkään valkoisia alushousuja tai sukkia ei Korvatunturilla ole. Vaaleanpunaisia sitäkin enemmän...

perjantai 13. joulukuuta 2013

Valo

Sinä ihminen heilut kuin heiluri
jotta kaiken saat jouluksi valmiiksi
Hei, jo joulua ennen saa rauhoittua
tällä menolla burnout uhkaa sua!
Tottahan toki tahdot uhkua tarmoa
mut anna nyt itselles hiukkasen armoa
Johan tuohon tohinaan sekoaa nuppi
istu hetkeksi alas, ota glögiä kuppi


















Muista: elämä on kuin piparitalo
se sulaa ja sortuu jos aina palaa valo!


Tämän runon kirjoitti Jonttu,
henkilökohtainen joulutonttu

* * *

...ja inspiraation tähän kirjoitukseen Jonttu sai Runotorstaista. Käykääpä lukemassa muitakin Jontun juttuja tunnisteella Joulukalenteri!

Lahjat ja munakellot

(nyt menee kaksi luukkua yhdellä ranneliikkeellä)




Nehän ne monelle ovat joulussa se tärkein asia, lahjat. Niiden saamiseen ja antamiseen suhtaudutaan lähes yhtälaisella täpinällä.


Joku haalii lahjoja pitkin vuotta, aloittaen jo heti joulun jälkeisistä alennusmyynneistä. Joku taas säntää lahjaostoksille hätäpäissään aivan viime tingassa - kuten eräskin varusmies, joka pääsi lomille vasta sellaiseen aikaan, että ainoa auki oleva kaupallinen toimipiste oli paikallinen liikenneasema. Mutta äiti ja isä toki arvostivat niitä takarivin artistien iskelmälevyjä ja tarjoussuklaarasioita ihan yhtä paljon kuin mitä tahansa lahjaa rakkaalta jälkikasvultaan.

On ihmisiä, joille sopivan lahjan keksiminen on melkoisen Mahdoton Tehtävä - kilpajuoksu Tom Cruisen kanssakin olisi helpommin suoritettava rasti. Ihmisiä, joilla on jo kaikkea, tai äärimmäisen vaativa maku, tai haastava elämäntilanne, tai jotain muuta vastaavaa. Heitä varten ovat markkinamaakarit ja helppoheikit keksineet jos jonkinlaista hätäratkaisua: jalkakylvyt, kipukoukut, selättimet... tai vaikka munakellot, niitäkin on vaikka kuinka mielikuvituksellisia nykyään. Ja kukapa nyt ei munakelloa tarvitsisi, sitähän voi käyttää niin moneen muuhunkin tarkoitukseen kuin munien keittämiseen. Kuten nyt esimerkiksi lasten peliajan tai hiusvärin vaikutusajan mittaamiseen.Siis jos kännykkä sattuu olemaan hukassa.


Sellainen asia olisi hyvä muistaa, että kaikkien lahjojen ei tarvitse muodostaa suurta pakettia. Monelle vaikkapa teatteriliput, hierontalahjakortti tai lehtitilaus on mitä tervetullein lahja. Tai vaikka ihan omasta puolesta annettu siivous-tai kokkauslahjakortti. Ei maksa edes rahaa, vaivaa vain.

Meillä kaikilla nimittäin on niitä lahjoja ihan omastakin takaa. Jokainen on hvyä jossain (jos kohta kukaan ei ole hyvä kaikessa). Joku osaa leipoa, joku on tosi ahkera ja näppärä siivoaja, joku osaa ommella, toinen laulaa, kolmas kirjoittaa...

Ja jokainen osaa olla toiselle läsnä.

Ne arvokkaimmat lahjat eivät ole kuusen alla. Vilpittömästi toiselle annettu aika, lämpimät ajatukset, ystävyys ja rakkaus - ne ovat tärkeintä. Aina ja kaikessa.

***

P.S. Kuvassa (joka on viime joululta) häivähtää taka-alalla eräs, jolla läsnäolon ja rakastamisen lahja oli erityisen vahva: rakas, rakas koiravanhuksemme, joka ei tänä jouluna enää ole läsnä muuten kuin sydämissämme. Mutta siellä sitäkin vahvemmin!

tiistai 10. joulukuuta 2013

Takka

Hei Jonttu, oi ihana henkilökohtainen joulutonttuni! Minulla olisi pieni ennakkotoive. Tai no, oikeastaan kolme.

Kun tämä pahuksen flunssa on nyt päässyt iskemään ja oloni on tosi kurja. Palelee ja joka paikkaa kolottaa - tuntuu kuin olisi jäänyt pillastuneen porolauman jalkoihin! Niin joskos kolme pientä asiaa saisi tähän lääkkeeksi:
- lämmintä glögiä
- lämpimän kainalon, johon käpertyä
- lämmitetyn takan.

Kyllä tämä tästä vielä joulumieleksi muuttuu!

Talkki

Monessa tänne Korvatunturille saapuvassa kirjeessä kysytään, kuinka ihmeessä se joulupukki ehtii ennen joulua niin kovin moneen kauppakeskukseen ja kuusijuhlaan koikkelehtimaan. Ovatpa monet lapset tästä vetäneet sellaisiakin päätelmiä, ettei joulupukkia välttämättä olisi olemassakaan vaan kyseessä olisi vain suuri huijaus. Ja tämän oletuksensa testaamiseksi ovat muuten monet lapset vetäneet jotain muutakin, nimittäin sitä joulupukin partaa. Ja onhan se aina välillä lähtenytkin irti.

No sehän auttamatta todistaa, että kyseinen pukki on tosiaan ollut huijari. Vieläpä huono sellainen. Mutta eihän se suinkaan sitä todista, etteikö se aitokin pukki olisi olemassa. Päin vastoin - ketä ne kaikki huijarit sitten muka matkisivat, jos ei mitään esikuvaa muka olisi, häh?

Tosin ihan näin meidän kesken voin nyt paljastaa pienen salaisuuden, mutta älä kerro tätä ainakaan kovin monelle lapselle, jooko.

Nimittäin kerran me Korvatunturillakin jouduimme turvautumaan huijaukseen. Joulupukki oli lupautunut Kärsämäen Kaunoluistelijoiden joulujuhlaan, mutta juuri juhlapäivän aamuna hän liukastui pihassa pahemman kerran ja nuljautti nilkkansa hyvin ikävästi.

Ai miten hän nyt sillä lailla omassa kotipihassaan? No kun tässä nyt salaisuuksien vauhtiin on päästy niin voin minä kuiskata vielä senkin, mutta tämä ei nyt sitten saa levitä yhtään laajemmalle tästä: poronkikkareläjäänhän se pukki virsunsa tökkäsi sillä lailla, että oikein komeassa kaaressa pyrstölleen lensi. Oli siinä naurussa pidättelemistä, täytyy myöntää!

Mutta siis sellainen oli silloin tilanne, ettei pukki millään päässyt sovittua tapaamistaan hoitamaan. Emme kuitenkaan halunneet tuottaa pettymystä pienille kirkassilmäisille luistelijanaluille, joten mietimme päämme puhki, kuinka selviäisimme tilanteesta. Silloin joku sai aivan pähkähullun idean: lähetetään paikalle pukin veli!

Nii-in, on pukilla velikin, oikein mukava velikulta onkin. Moni ei hänestä tiedä, koska hän ei niin piittaa julkisuudesta, mutta yhtä lempeä ja herttainen hän on kuin veljensäkin. Velipoika hoitaa Korvatunturin hallinnollisia asioita, suomeksi sanottuna niitä tappavan tylsiä paperitöitä, joita kukaan meistä tontuista ei kuollakseenkaan huolisi ristikseen. Se on kyllä rankkaa työtä, kädetkin hänellä siitä jatkuvasta paperinpyörittelystä tuppaavat kuivumaan ja halkeilemaan, mutta hän yrittää parhaansa mukaan hoitaa niitä rasvalla ja talkilla.

Jaa että miksikö se oli pähkähullu idea lähettää pukin veli joulujuhlaan esiintymään? No siksi, että nämä kaksi veljestä eivät varsinaisesti ole identtiset. Veli on lyhyt ja hoikkavartinen, mutta nämä seikat nyt olivat helposti korjattavissa topatuilla vaatteilla ja piilokorkokengillä sekä valitsemalla "pukin" seuraksi pajan lyhimmät tontut. Mutta se parta! On velipukillakin parta kyllä - mutta kiiltävän musta!

Mitään kemiallisia kosmetiikka-aineita me emme Korvatunturilla harrasta, joten parran blondaus ei siihen hätään tuntunut onnistuvan sitten millään. Mutta juuri kun olimme luopumaisillamme koko ideasta, kipitti pikkuinen Santtu-tonttu Korvatunturin kansliasta riemukkaasti hihkuen. Kädessään hänellä oli se pukin veljen talkkisammio! Ja toden totta: kun koko sammiollisen pölläytimme velipojan parralle ja huolellisesti hieroimme jauheen jouhiin, oli lopputulos täydellinen.

Ja niin Kärsämäen Kaunoluistelijat saivat oikein iloisen ja lämminhenkisen joulujuhlan.

Mutta älkää jooko kiltit pikku lapset vedelkö niitä pukinpartoja enää...

Kontrasti

Lumi on yksi kauneimmista asioista, mitä tiedän! Ja talven valo, se on jotain sellaista, jota ei kokematta osaa kuvitella. Se on kelmeä ja hento, melkein kuin epävalo, mutta kuitenkin uskomattoman valoisa siihen nähden, kuinka kaukana aurinko on ja kuinka pikaisesti se vain käy horisontin yllä kääntymässä.

En tiedä, rakastaisinko talvea ja lunta yhtä syvästi, jos ne laskeutuisivat maan ylle kesken ruskan. Todennäköisesti lumi tuntuu niin uskomattoman puhtaalta ja puhdistavalta osittain juuri siksi, että se muodostaa niin valtaisan kontrastin sitä edeltävään ajanjaksoon nähden. Siinä sysimustassa, hyytävässä, märässä, luihin ja ytimiin asti tunkeutuvassa tunkkaisessa pimeydessä ja juoksuhiekan lailla tukahduttavassa ravassa ihmissielu käpertyy sydämen perimmäiseen nurkkaan kuin rusina ja ymmärtää aivan täysin niitä eläimiä, jotka siinä tilanteessa vaipuvat horrokseen (todennäköisesti toivoen, etteivät enää heräisi, ainakaan siihen kurjuuteen).

Mutta sitten sen kaiken ylle laskeutuu valkeus, kimallus ja pehmeys. Ja ihmissielu työntää kielensä pitkälle ulos sieltä sopukastaan ja pyydystää täydellisesti muotoutuneen hiutaleen. Ja jaksaa taas hymyillä ja laulaa.



Vain valkeata joulua mielessäin ootan minä ain, sillä hangen hohteessa vain joulurauhan tunnen rinnassain

lauantai 7. joulukuuta 2013

Kaksi kynttilää



* * *

Careliana ylpeänä esittää: todennäköisesti ainoat siniset esineet, jotka omistan! Nämä lahjaksi saadut tuikkulyhdyt pääsevät aina itsenäisyyspäivän aikoihin pariksi päiväksi esille, mutta sitten joutavat jo kiireesti takaisin laatikon perukoille.

Varmaan kovinkaan moni ihminen ei tunne yhtä vahvaa väri-antipatiaa kuin minä sinistä väriä kohtaan...

No tällä kertaa niistä oli kuitenkin moninkertaisesti hyötyä: soveltuvat sekä joulukalenteriin että Valokuvatorstaihin!

Itsenäisyys

Joskus me olemme aikamme kuluksi visioineet sellaista, että entäpä jos Korvatunturi julistautuisikin itsenäiseksi valtioksi! Samaan tapaan kuin vaikkapa Vatikaani. Ehkä sitten tulisi kaikille lopultakin selväksi, missä se joulupukin paja oikeasti sijaitsee, kun olisi oikein rajat piirrettynä kaikkiin maailmankarttoihin, etteivät edes amerikkalaiset enää höpisisi siitä pohjoisnavastaan.

Ilman sen suurempia myllerryksiä se itsenäistyminen varmasti onnistuisi. Meillähän on jo kaikki valmiina:

Valtiomuoto olisi pukkikunta. Ylintä päätäntävaltaa käyttäisi joulupukki (no todellisuudessa kyllä joulumuori, mutta ei puhuta siitä sen enempää), eikä muita hallinnon yksiköitä sitten tarvittaisikaan, kuten ei myöskään mitään vaaleja tai valtuustokokouksia. Emme me tontut millään sellaisella jaksaisi päätämme vaivata, ja porot nyt kuitenkin painaisivat aina sitä äänestysnappulaa, jonka kohdalla on eniten jäkälää.

Lipussa olisi tietenkin punainen tonttuhattu lumenvalkealla pohjalla. Sen osaavat kaikki maailman lapset piirtää. (Olen usein tuumaillut, kuinka paljon aikaa ja hermoja esimerkiksi srilankalaislapselta menee oman lipun piirtämiseen.)

Kansallislaulusta voisi joutua keskustelemaan, ehkä jopa järjestämään jonkinlaisen kansanäänestyksen. Ainakin Joulupukin maa ja Joulumaa olisivat varmasti kärkisijoilla.

Valuutastahan juuri kertoilinkin, sitä me emme liiemmin harrasta. Mutta koska itsenäisellä valtiolla ilmeisesti kuuluu olla oma valuutta, voisimme varmaan liittyä vaikka euroon. Lämpimiä ajatuksia kun ei mikään maailmanpankki noteeraa eikä muihin valuutoihin vaihda. Ja hyvä niin.

Maanpuolustuskin kuulemma pitäisi olla itsenäisellä valtiolla jotenkin mietittynä. No meillähän on se juttu, että aina jostain saada voimme suuren puurokauhan, jolla antaa tahtoisimme maailmalle rauhan.

Olympialaisiin tuskin omalla joukkueella lähtisimme, vaikka kieltämättä Kaaleppi-tonttu painelee suksillaan metsässä kuin hirvi, ja Elmeri tulee tunturin rinnettä alas niin ettei lumikaan meinaa ehtiä perässä pöllyämään.

Niinpä, kyllä meistä kelpo valtio tulisi. Mutta sitten taas toisaalta, mitä sitä sellaisia asioita turhaan pohtimaan. Vallan hyvin sujuu elo ja olo näinkin. Kattilat täynnä puuroo ja parrat vilkkaa.

torstai 5. joulukuuta 2013

Himmeli

Vai että himmeli?!? Jooei kuulkaas, jos niistä oljista jotain ruvetaan askartelemaan niin askarrellaan sitten ihan tunteella. Suurella sydämellä ja perinteitä vaalien, vai miten se joka toisen tuotteen mainoslause nyt menikään.

Kuten Gävlessä. (Ruotsalaiset, våi fan sentään, ne tämänkin ovat paremmin oivaltaneet.)

Kuva: Aamulehti

...ja perinteet, nehän ne joulun aikaan ovat aivan erityisen suuressa arvossa.

Kuva: Turun Sanomat
Hauskaa joulua olkipukki!

Raha

Raha on meille tontuille aika vieras aihe, me emme juurikaan ole sen kanssa tekemisissä. Meille tutumpia valuuttoja ovat ne kuuluisat lämpimät ajatukset ja hyvä mieli.

Joku on joskus saattanut sitä ihmetelläkin, että miten se joulupukki oikein pystyy hankkimaan kaikki ne valtavat lahjamäärät, isoimmat ja hienoimmatkin jutut. Ja vielä ruokkimaan koko sen valtaisan tottujoukkonsa. Niin ja porot myös, tietenkin, hyvä lisäys sieltä Hämeenkyrön puolesta. Ne nimittäin tarvitsevat melko lailla apetta selviytyäkseen siitä aaton urakasta!

Nämä ovat niitä Joulun Suuria Salaisuuksia. Mutta kun nyt niin kauniisti kerran kysyt, niin ehkä minä voin vähän sitä asiaa valottaa.

Nimittäin nythän on niin, että aina kun joku ihminen jossain päin maailmaa ajattelee kauniin ja lämpöisen ajatuksen toisesta ihmisestä tai elämästä ylipäätään, se ajatus synnyttää ihmissilmin näkymättömän säteen. No ei, ei sitä havaita edes lämpökameralla, kiitos vain kysymästä nuori herra Kankaanpäästä. Se on täysin aineeton säde, ja se nousee aina suoraan ilmaan, aina Maan ilmakehään asti, ja kulkeutuu siellä aurinkotuulten mukana Korvatunturin päälle. Täällä pukin pajan kohdalla se säde vihdoin aineellistuu ja leijailee pienenpieninä kultahippusina savupiipusta pukin erityiseen puuropataan. Sitä pataa pukki sitten hämmentää, ja jonkin ajan kuluttua me tontut voimme käydä sieltä hakemassa ne toivelahjat paketoitaviksi.



 Niin se käy. Joulun taikaa!

P. S. Tietenkin joulupukin muorilla on ihan erikseen se oikea puuropata, ei syytä huoleen pikku neitokainen Pihtiputaalta, emme me kenenkään lahjoja syö, emme vahingossakaan!


tiistai 3. joulukuuta 2013

Halpa

Usein kuulen ihmisten sopivan, että ostetaan tänä jouluna toisillemme lahjaksi vain jotain pientä ja halpaa. Minusta se on ihan kummallinen asia sopia.

Ikään kuin olisi jotenkin oletusarvoista, että joululahjojen täytyy olla isoja, hienoja ja kalliita. Että vain vähän maksanut lahja olisi paha asia, jonka voi hyväksyä vain, jos siitä on sovittu etukäteen.


Minusta "halpa" on ruma sana. Sana, joka ei viittaa niinkään hintaan kuin laatuun.

Tärkeintä on ajatus. Ei se ole tyhjä klishee. Tai ainakaan ei saisi olla.

Lahja, jonka hankkimiseen ei ole käytetty suuria summia rahaa mutta joka on kuitenkin valittu tai jopa itse tehty juuri saajaansa lämpimästi ajatellen, tuottaa varmasti suurta iloa. Ne lämpimät ajatukset välittyvät ja lämmittävät saajan mieltä. Se on arvokas asia. Ne ovat arvokkaita lahjoja.

Halpoja ovat lahjat, jotka on hankittu ohimennen, nimettöminä, velvollisuudentunnosta tai pakosta. Jättipakkaukset suklaarasioita tai jouluviinejä, joita summanmutikassa jaellaan tuttaville ja sukulaisille. Hieno design-huivi miniälle, jota ei oikeasti tunne sen vertaa, että tietäisi, mistä väreistä hän pitää. Ylikalliit lelut kummi-, lapsen- tai peräti omille lapsille hyvitykseksi siitä, ettei taaskaan ole ehditty viettää heidän kanssaan aikaa, olla aidosti läsnä.

Vaan kukin tavallaan, lahjokaa ketä haluatte, millä haluatte, kyllä me tontut pakataan. Mutta yksi asia on varmaa: aitoa joulumieltä ei voi hinnoitella!

maanantai 2. joulukuuta 2013

Luksus

Monet toivovat joululahjaksi luksusta. Ja kaikenlaista ylellistä me paketteihin käärimmekin: timantteja, turkiksia, matkalahjakortteja... autoista sentään yleensä paketoidaan vain avain, mutta aina välillä sitä pääsee vääntämään jättimäistä rusettia Porschen konepellillekin.

Mutta tiedätkö, mikä on luksusta tontulle (ainakin tälle tontulle)? Se, kun joskus pitkän paketointipäivän päätteeksi myöhästyy vähän yhteissaunasta ja ehtii lauteille vasta, kun toiset ovat jo lähdössä. Eipä siellä pesässä välttämättä enää tuli rätise, kun kukaan ei ole viitsinyt enää toviin lisäillä puita - voin nimittäin paljastaa, että me tontut kyllä puurramme pajalla aina yhtä tarmokkaasti, mutta työpäivän päätyttyä ollaan kuin ellun kanat, laiskempaa porukkaa saa kuule hakea! - mutta riittäähän sitä lämpöä vielä ihan yllin kyllin, niin että se leviää vanhoihin luihin ja ytimiin asti. Kuinka autuasta onkaan, kun kerrankin mahtuu ihan pitkäkseen lauteelle eikä tarvitse varoa astumasta tai istumasta kenenkään kippuravarpaille!

Ja kun sitten saunan jälkeen astuu ulos terassille, kirpakkaan talvi-iltaan, voi oikein nähdä, kuinka viimeisetkin rasitukset, huolet ja murheet haihtuvat höyrynä ilmaan. Puhdas lumi ja pakkanen tuoksuvat raikkaammilta ja ylellisemmiltä kuin kalleimmatkaan hajuvedet. Tähtitaivas on kauniimpi kuin hienoinkaan kristallikruunu, ja hangella kiiltää enemmän timantteja kuin suurimmassa kaulakorussa. Ja se hiljaisuus, se on niin vahva, että sen tuntee sielussa asti!

Siinä sitä voisi seisoa ja nautiskella siitä kaikesta ylellisyydestä ihan loputtomiin. Mutta aika pian pitää mennä sisään, ettei parta jäädy.

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Joulukalenteri






Moikka moi, kiva nähdä taas! Kiitos kun kaivoit minut varaston uumenista (saanko muuten mainita, että se ruohonleikkuri haisee aika inhalta - voisin vinkata vaikka joulupukille, että toisi teille vihdoin ensi kesäksi sen erillisen ulkovaraston, nimittäin minulla sattuu olemaan vähän niinku sisäpiirisuhteita siihen suuntaan...) ja laitoit valotkin saman tien päälle!

Tiedän - no niin niin, tietysti tiedän, olenhan tonttu eli tiedän kaiken - että sinulla on ollut aika raskas syksy etkä ole ehtinyt uhrata ajatustakaan koko joululle. Mutta nyt kun se hankalin vaihe on takanapäin, voimme taas yhdessä aloittaa virittäytymisen tuohon ihanaan rauhoittumisen ja yhdessäolon juhlaan, vai mitä! Minulla on kuule idea: mitäs jos taas parin vuoden tauon jälkeen kirjoittaisimme yhdessä joulukalenteria! Aakkostarinoiden Neo on antanut aiheetkin valmiiksi joka päivälle:


Ei oteta mitään  paineita kuitenkaan, eihän joulun alla kannata turhia stressata - siinäpä sinulle muuten tärkeä asia muistettavaksi! Kirjoittaminen on kuitenkin mukavaa ja rentouttavaa puuhaa, juuri sopivaa joulunalusajanvietettä (huomaatko, me tontutkin olemme käyneet kielioppitunneilla ja osaamme yhdyssanoja, jotka ovat yhtä pitkiä kuin partamme!).

Joo, kivaa! Kivaa nähdä taas ja kivaa odottaa ja viettää joulua yhdessä! Oikein hyvää ja rentouttavaa adventtiaikaa sinulle, ja kaikille lukijoillesi ja ystävillesi myös!

Partaisin terveisin
henkilökohtainen joulutonttusi Jonttu