perjantai 24. lokakuuta 2014

Odotan sitä aamua

Odotan sitä aamua
jona huomaan
että maailmassa on taas väriä
makua
musiikkia

Odotan että
tukkani tuntee taas tuulen
jalkani muistavat juoksuaskeleet
huuleni osaavat hymyillä

Odotan sitä aamua
jona huomaan
että suru on muuttunut läpinäkyväksi















* * *
Runotorstai ja Valokuvatorstai (kuva on floridalaiselta minigolfradalta)

13 kommenttia:

Paivi Hakala kirjoitti...

Hieno kuva, runo kosketti.

RosaRugosa kirjoitti...

Niin kaunis, niin kaunis! Herkkä! Tähän samastuu jokainen, joka on kokenut surun.

Miira kirjoitti...

Tämä tuo mieleen ne päivät, kun maailmani on ollut vain iso musta paska. Hienosti kirjoitettu, helposti lähestyttävä, samaistuttava, koskettava.

Kiitos.

Careliana kirjoitti...

Oi, heti monta kommenttia, kiitos! Päivi Hakalan kommentti tuli tuplana, ei haitanne, että poistin jälkimmäisen.

Tämä on se ajatus, johon surun tai muiden ikävien tunteiden iskiessä aina turvaudun: this too shall pass, eli jonain aamuna vain herään ja tajuan selvinneeni, vaikka se aamu tuntuisikin vielä kaukaiselta ajatukselta. Pitää vain jaksaa luottaa siihen. Kiva, jos muutkin osaavat samastua tähän!

pappilanmummo kirjoitti...

Surusta eteenpäin toivoa voi olla

Irkkunen kirjoitti...

Niin koskettavan kaunis.." odotan sitä aamua jolloin suru on muuttunut läpinäkyväksi" upeesti kirjotettu surusta! ♡

v.v. kirjoitti...

Runosi kertoo todentuntuisesti surusta - etenkin tuo loppu. Pidin kovasti.

mehtäsielu kirjoitti...

Oih, tämä on sielua hivelevä, niin herkkä ja koskettava. Että joku osaakin asettaa oikeat sanat oikeaan paikkaan. Moni on kokenut, että toipuminen alkaa siitä kun tuntee taas värit.

unelmikko kirjoitti...

Toipuminen alkaa ja valoa näkyy ennemmin tai myöhemmin musta väistyy valon tieltä. Syvältäluotaava, herkkä runo, johon on helppo samaistua surua kokeneena.

Hilbert kirjoitti...

Suru voi tosiaan olla läpinäkymätön! Kiitos runostasi.

Careliana kirjoitti...

Kiitos ihanista kommenteista taas! Hyvä mieli tuli, ei surusta tietoakaan :) .

Monet suruthan ovat sellaisia, että ei niiden haluakaan ihan kokonaan katoavan (esimerkiksi menetetyn läheisen ikävä), ne ovat luonnollinen osa elämää - mutta eivät tukahduttavina ja pakahduttavina vaan läpinäkyvinä.

Saara Heikkinen kirjoitti...

Koskettava runo. Surulla on aikansa, mutta joskus se hälvenee ja usvan läpi alkavat värit erottua.

Careliana kirjoitti...

Saarallekin kiitos kommentista! Niin se on, surulla on aikansa - sen pitää antaa tulla ja sen pitää antaa mennä.